If your dreams don't scare you, they are not big enough

Muutama vuos sitten saatiin mun kaverin kanssa idea lähteä Australiaan. Olin ihan innoissani jo suunnittelemassa lähtöä, koska helppoahan sen piti silloin olla. Olin juuri täyttänyt 18 ja elämä oli edessä, eikä täällä Suomen päässä mikään pidätellyt mua. Lueskelin netistä juttuja ja suunnittelin matkaa. Kerroin kaikille ihan innoissani, että nyt mä kuulkaas meen. Muutama mun kaveri naureskeli ja oli varmoja siitä, etten mä oo mihinkään lähössä. "Sehän nähään", mä silloin mietin. 

No eihän se nyt sitten ollutkaan ihan mikään yksinkertanen homma loppujenlopuksi kun kohta mulla ei ollutkaan enää töitä, ei rahaa tai uskallusta sen enempää. Halua mulla kyllä löytyi, ja löytyy edelleen. 

Ja siksi nyt, kun mulla on työpaikka, rahaa ja uskallusta, niin mä oon päättänyt lähteä. 

Balin matkan jälkeen mä tiesin että mä en halua jättää mun matkusteluja siihen, eikä mun matkakuumetta paranna viikon pakettimatka Turkkiin. 

Vaikka mulla on elämä Suomessa ja tuhat hyvää syytä jäädä, niin silti se yksi syy lähteä painaa kaikista eniten: tää on mun unelma. 

Oon koko syksyn miettinyt pääni puhki tätä lähtöä ja oon monesti ollut ihan varma, etten mä uskalla lähteä. Tänne jää jotain niin arvokasta, enkä mä halua loukata ketään. Mutta mä tiesin, että jos en nyt mee, niin en mee koskaan. 

Kun ostin lentoja niin painoin jo kerran "peruuta" nappia, koska mua pelotti niin paljon. Mitä jos jotain menee pieleen? Mitä jos en viihdykään siellä? Mitä jos sitä ja tätä. Jos en lähtisi, niin miettisin noita kysymyksiä vielä kauan. 

Tällä kertaa halusin odottaa siihen asti, että kaikki olisi varmaa ennenkun kerron tästä tänne tai muutenkaan monelle ihmiselle. Tietysti mun läheiset on tienneet tästä jo kauemmin. Ihana huomata miten niin moni jaksaa tukea tälläsen ison muutoksen keskellä ja olla aidosti onnellinen mun puolesta. Jopa ne, joiden elämää tää mun päätös tulee muuttamaan. 
Yksi päivä, kun pohdiskelin ääneen etten olisi edes ite uskonut, että mä koskaan lähtisin, niin mun yksi hyvä ystävä sanoi siihen, että "mä tiesin aina että sä lähet". On parasta huomata, että jossakin ihmeen välissä oon löytänyt maailman ihanimmat ihmiset mun ympärille. 

(Kuvat: WeHeartIt)

  

Night visions

Oon selaillut tässä jo muutaman tunnin ajan enemmän ja vähemmän meidän reissukuvia. Ja mulla on sinne niin kauhea ikävä. Mietin, että miksi, koska siellähän mä odotin sitä, että pääsisin kotiin. Mutta tää ikävä on pahempi. Sieltä mulla oli paluulippu kotiin. Mä tiesin, että kun 13.10 koittaa, on meidän aika lähteä. Mutta nyt mulla ei ole menolippua takasin. Tai siis paluulippua.
Ja näin jälkeenpäin ajateltuna kotoa oli paljon helpompi lähteä. Ne ei ollu hyvästit, koska olin jo tulossa takaisin. Mutta toiselle puolelle maailmaa ne saattoi hyvin ollakkin hyvästit, mistä sitä koskaan tietää. Tosin en kyllä itsekään usko sitä hetkeäkään, mutta olis voinu olla...

Oli ihana palata töihin ja saada arkirutiinit taas käyntiin. Vaikkakin oon joka päivä mennyt reilusti ennen ilta 11 nukkumaan ja herännyt niin aikasin, että ennen mua ei olisi saanut niihin aikoihin ylös edes väkisin. Vaikkakin täällähän nyt on ihan saakelin kylmä. Mä tekstailin kavereille auringon alta, että mulla on ikävä pitkiä housuja ja nahkatakkia. Noh, nahkatakin sain kyllä jättää samantien naulakkoon ja pitkät housut enemmänkin tuntuu todella epämukavilta päällä. 
Kai tää on vaan jonkinlaista reissunjälkeistä masennusta. Onko sellasta olemassa? Miten siitä pääsee eroon? Joko mun pitää lähteä takasin? Suomihan nyt on muutenkin aika masentava tähän aikaan vuodesta, aurinko laskee ennenkuin se on kerennyt noustakaan ja sää on muutenkin tosi synkkä. Tuntuu, että mustakin on tullut tosi synkkä.
Vaikka mun unirytmistä onkin tullut jo enemmän ihmisen näköinen, niin mä en jaksa tehdä mitään. Fyysisesti oon joo kyllä ihan kunnossa, mitä nyt varvas tossa vähän on murtunut mutta muuten. Henkisesti vaan kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeelta. Kyllä mä oon aina tykännyt olla kotona, mutta nyt jätän helposti tekemättä jotain kivaa ja menemättä paikkoihin, jotta voisin olla kotona vapaapäivinä tai töiden jälkeen. Yksin. 
Mun täytyy tehdä tälle asialle jotain.

Menipäs tää nyt ihan löpinän puolelle taas. Mun piti oikeesti tulla tekemään sitä yhteenveto hommaa tänne, mutta se taitaa jäädä seuraavaan kertaan... Ajattelin haudata tän paikan ton reissun jälkeen siihen asti, että löytäisin taas jotain kirjottelemisen arvosta. Mutta ainahan oon sanonut, etten kirjota tänne siksi, että ketään pitäisi edes kiinnostaa. Vaan siksi, että se on musta kivaa. Aina välillä.

There's nowhere else on Earth I'd rather be

Oonkohan koskaan ollut niin onnellinen, kun eilen aamulla astuessani ulos lentokoneen ovesta? Mun teki mieli jättää mun rinkka hakematta ja juosta vaan ulos mun vastaanottokomitean luokse, mutta maltoin kuitenkin sen 10 min odottaa, että saatiin reput ja itkuhan siinä pääs kun näin äitin ja Panun. 

Me vietettiin loman 2 viimestä viikkoa Kutalla. Ei mulla oo oikeen ees mitään kuvia tai kerrottavaa sieltä. Sitä samaa se oli kun ensimmäisetkin viikot siellä, paitsi että viimeseksi viikoksi Mona tuli Australiasta viettämään meidän kanssa laatuaikaa Balille. Tutustuttiin myös yhteen toiseen Suomalaiseen tyttöön, joka oli meidän kanssa samassa hotellissa ja vietetiin meidän viimeiset Bali viikot yhdessä. 
Mä yritän vaan kokoajan muistella, mitä on tapahtunut ja mitä kertoisin. Me shoppailtiin, juhlittiin ja muutamaan iltaan mahtui myös leffojen kattelua ja hotellilla hengailua. Ainiin, ja kävin mä muutaman tatuoinninkin muistoksi hakemassa.

Viimeset 2 päivää on ollut tosi sekavia. Oon ollut niin iloinen siitä, että oon taas kotona. Toisaalta mulla on tietysti jo nyt kamala ikävä takasin maailmalle. 
Ensimmäisten viikkojen jälkeen, kun osasin suhtautua asioihin jo mielenkiinnolla ja avoimin mielin, mä vietin elämäni parasta aikaa. Muistan vieläkin kun seisoin Gili Trawanganilla vedenrajassa ja tuijotin sitä lasinkirkasta vettä ja kauempana nousevaa vuorimaisemaa. Tässä kotisohvalla istuessa on vaikea käsittää, että mä oikeesti olin siellä. Jokainen henkeäsalpaava maisema ja sanattomaksi vetävä hetki pyörii mun mielessä kokoajan, kun katon ikkunasta ulos tätä Suomen niin ihanaa lokakuuta. 
Palmupuut vaihtu hyvin äkkiä kaljuuntuviin koivuihin.

Meidän kotimatka kesti sellaset reilut 24 tuntia. Olin/olen pahan flunssan kourissa, ja tässä olossa 12 tuntia Singaporen lentokentällä tuntui maailman pahimmalta painajaiselta. Se loppujenlopuksi meni kuitenkin yllättävän nopeasti, ja päästiin vihdoin lentokoneeseen. Oltiin pakattu meidän reput matkan aikana sen verran monta kertaa, että oli tosi vaikea käsittää, että tän lennon jälkeen me ollaan kotona, eikä tarvitse enää miettiä rinkan uudelleen pakkaamista ja purkamista. Luojalle kiitos siitä, että meidän lento oli sen verran tyhjä, että melkeimpä kaikki matkustajat sai oman penkkirivin. Vedin sikeitä suunnilleen 8-9 tuntia koko siitä 12 tunnin lennosta, joten se meni onneksi tosi nopeasti. Ja koska olin saanut niin hyvin unta koneessa, niin se teki eilisestä päivästä Suomessa helpompaa, ja pääsin hyvin heti Suomen aikaan mukaan kun en nukkunut päikkäreitä. Jeee.

Vaikka matkasta selvisin lähes ruhjeitta, niin eilen veljenpojan kanssa hippaa leikkiessä onnistuin murtamaan mun varpaan. Harmi vaan, että sille nyt ei lääkäritkään oikeen mitään tee, se vaan on ärsyttävä ja tosi kipeä. Uggit on tällä hetkellä ainoat kengät, jotka saan edes jalkaani.

En tiedä, kai halusin vaan tulla kertomaan, että hengissä ja melko hyvinvoivana täällä kotona nyt sitten ollaan. Yritän lähipäivinä tulla tekemään jonkinlaisen yhteenvedon meidän matkasta, kunhan saan vähän kuvia noiden matkaseuralaisten kameroista. 
Tulipa ikävä takasin lämpöön kun etin kuvia tähän postaukseen... Apua.

Ubud, planet of the apes

Eli siis kun lähdettiin Gili Trawanganilta, me saatiin valita, että jättääkö bussikuljetus meidät Ubudiin, Seminyakiin vai Kutalle ja kai siinä oli muitakin vaihtoehtoja. Ubud oli yksi paikka, jossa ollaan suunniteltu käyvämme, joten lähdettiin suoraan sinne. Mentiin ensin tsekkaamaan hotelli, jota yksi uusi tuttavuus Kutalta suositteli. Meidän tuurilla se oli täynnä. Onneksi siihen pomppasi joku mies suosittelemaan jo seuraavaa hotellia, joten tartuttiin sen tarjoukseen ja lähdettiin sen mukana uudelle hotellille, Ubud Permai Bungalowsille, ja kävi ilmi, että olin kattonut sitä netistä jo edellisenä iltana ja se olisi luultavasti ollut muutenkin meidän seuraava kokeilu. Itse henkilökohtaisesti mä tykkäsin kyllä siitä hotellista. Huoneet oli aika ahtaat, mutta se nyt on aika pieni miinus. 

Meidän onneksemme harmiksemme hotelli sijaitsi suoraan tunnetun Monkey Forestin takana, johon oltiin suunniteltu menevämme vierailemaan. Hotellin pihasta portaat alas, niin oltiin jo apinametsän portailla, niin eipähän tarvinnut kauas matkustaa. Tämä onni muuttui kuitenkin aika nopeesti lähemmäs kirousta. Mun sormet ei riitä laskemaan kertoja, kun apinat tuli keskyttämään mun rauhallisen hengailuhetken parvekkeella, matkan kauppaan, rentouttavan auringonottamisen altaalla, aamiaishetken, tai muuten vaan minkä tahansa kohtauksen. Sitä kuvittelisi, että "tui tui ihana apina tule syliin niin mä silitän". Eip. 
Apinat on aika agressiivisia, kun sille päälle sattuvat. Yksi meistä sai jopa hampaanjäljet mahaansa todistukseksi. Ne sähisee ja varastaa kaiken minkä käsiinsä saa pöydältä. Muutamana aamuna istuin aamiaispöydässä, niin jostain juoksi apina, hyppäsi pöytään kun joku olisi muka kutsunutkin sen, otti banaanin ja lähti taas. Mitä!? Todella hämmentävää. Yhtenä päivänä käveltiin kaupasta hotellille, niin ensin yksi apina tulee ja hyppää kiipeemään mun jalkaa pitkin ylöspäin. Siinä se roikkui, mutta tyytyi onneksi tyhjään pillimehupurkkiin jonka annoin ja lähti. Samaa aikaa seuraava oli jo repimässä mun kauppakassia pohjasta auki, otti karkkipussin ja liittyi kaverinsa seuraan. En usko koskaan olleeni yhtä hämmentynyt. 
Hotellin työntekijät yleensä tömisteli ja sähisi, kun yrittivät häätää apinoita pois ihmisten parvekkeilta. Mutta apinat onneksi pelkää myös ritsaa, joita myydään siinä metsän läheisyydessä lähes jokaisessa putiikissa. Ei niitä päin tietenkään mitään ammuta, mutta jo kun ottaa ritsan käteen, niin ne lähtee karkuun. En tiedä mikä siinä on. Kävin ostamassa oman, jotta selviäisin matkasta, ja siitä oli oikeasti hyötyä. Joten jos joku on menossa sinne yöpymään, niin kannattaa ostaa, jos ei halua odottaa viiden apinan poistuvan parvekkeelta, ennenkuin voi itse mennä ulos.

Me oltii  Ubudissa 6 päivää, ja 2 niistä meni siihen, että kaikki muut paitsi minä sai jostain ihan järkyttävän vatsapöpön ja oli sängyn uhreina. Tietysti olin onnellinen, että säästyin taudilta, mutta oli mulla myös vähän tylsää kun kaikki mun 3 matkaseuralaista oli poissa pelistä. Jos oltaisiin oltu Kutalla, niin mulla olis jooa ollut tekemistä yksin ja ne 2 päivää ei olisi tuntunut 2 vuodelta, mutta Ubudissa ei paljoa näkynyt edes ihmisiä iltaisin. Joten ei yöelämää tai uusia tuttavuuksia mulle, vaan makoilin altaalla ja sängyssä ja katoin salkkareita tabilla.
Henna onneksi pääsi vähän vähemmällä taudin kanssa kuin kaksi muuta, joten se jaksoi lähteä mun kanssa toisena päivänä vähän pyörimään skootterilla ja hakemassa meidän pyykit pesulasta, jotka olisin varmaan joutunut muuten jollain ihmeen keinolla kantamaan yksin. Luojalle kiitos, etten joutunut. 
Eksyttiin myös ajelullamme johonkin tosi outoon paikkaan, mikä näytti vähän Eat Pray Lovesta tutulta rakennukselta, mutta siellä oli tosi paljon lintuja häkeissä ja ne huusi kuin hullut, vanhojen Indonesialaisten ihmisten kuvia seinillä ja Ketut -guru oli vaihtunut parrakkaaseen vaihtoehtoon, jolla ei ollut toista jalkaa. Juteltiin sen kanssa hetki ja lähdettiin pois. En tiedä mikä se oli ja miksi me mentiin sinne, mutta oli outoa.

Kun kaikki oli vihdoin voittanut vatsapöpön, niin otettiin taksi alle ja lähdettiin Bali Zoohon. Ubudista sinne kesti autolla n. 20 minuuttia ja sisäänpääsmaksu oli n. 20 euroa.
Singaporen eläi tarhan jälkeen paikka oli ehkä vähän mitäänsanomaton. Vaikkakin mä kyllä yleensä oon innoissani jokaisesta eläintarhasta, ja oli siellä kiva käydä. Paikka oli kierretty ehkä tunnissa, ja siihenkin mukaan lasketaan se, että jäätii  syöttämään ja silittelemään norsua varmaan vartiksi. En oo ikinä ennen nähnyt norsua niin läheltä ja pelkäsin, että antaessani sille herkkuja se vie koko mun käden, kun se kietoi kärsänsä sen ympärille. Mun onnekseni käsi on vielä tallella ja pelkästään banskut maistui sille norsulle. 

Seuraavana päivänä Henna lähti omille teilleen ja me muut otettiin bussiliput takaisin Kutalle. Matka kesti vähän alle 2 tuntia ja maksoi n. 4e, että eipähän ollut ainakaan hinnalla pilattu. Edellisillä matkoilla Balin sisällä meidät on tosin viety valitsemallemme hotellille, mutta tämä jätti meidät suunnilleen toiselle puolelle koko Kutaa ja meillä ei ollut todellakaan mitään hajua missä me ollaan, joten otettiin taksi määränpäänä Suka Beach Inn, ja jee saatiin meidän vanha ihana huone takaisin ja täällä nyt ollaan. 
Tavattiin muutama Suomalainen tyttö ja ollaan hengailtu muutama päivä yhdessä. Outoa kuvitella, että alle 2 viikon päästä mä oon jo kotona... Nythän mä vasta aloin todella viihtymään täällä! En enää muista, millasta oli ekoina päivinä, kun olin surullinen tän paikan takia. Mä opin tykkäämään Kutasta ja sen ihme huutelijoista. Pakko ottaa irti kaiki näistä viimeisistä päivistä! 
Kuullaan taas, mä lähen nyt altaalle makoilemaan :)

#gilitrawangan

Hyvin sitä on oppinu ittensä tuntemaan tässä 20 vuoden varrella. Perjantaina tosiaan kun kello soi 6.30 ja mä olin ollut varmaan 2 aikaan vielä hereillä, ei paljon naurattanut. Päinvastoin, mua suorastaan itketti. Mentiin hotellin pihaan odottelemaan kyytiä, joka veisi meidät Padang Bain satamaan. Sen ollessa vähän myöhässä mä melkein kerkesin jo toivoa, että se olisi unohtanut meidät ja voisin mennä takasin nukkumaan. Niin se ei kuitenkaan ollut ja me lähdettiin matkaan. Mä pelkäsin sitä paattia jotenkin ihan sikana ennenkuin näin sen. Sisältä se näytti enemmän bussilta kun miltään kirkkoveneeltä, mitä olin päässäni kuvitellut. Olin niin väsynyt että torkahtelin kokoajan, enkä muista menomatkasta paljon muuta kun sen, että ihmettelin Lombokin nättejä vuorimaisemia ja sitä, että onko Lombokilla ylipäätään muuta kuin vuoria.

Kaikista mun peloista huolimatta me päästiin turvallisesti perille Gili Trawangan -saarelle ja alettiin metsästämään hotellia. En tiedä johtuiko siitä, että oli perjantai vai mistä se, että kaikki hotellit oli täynnä. Varmaan 10 ekaa ja enemmänkin, mitkä löydettiin oli kaikki täynnä. Onneksi joku ihana ukkeli lähti paremman tekemisen puutteessa ettimään meille hotellia ja sehän löytykin sitten jostain ehkä perimmästä nurkasta. No ei vaiskaan, saarella missä ei ole autoista/mopoista tietoakaan ei muuta olekaan, kun perimmäisiä nurkkia. Yövyttiin Pondok Twins Garden nimisessä paikassa, ja noh, en nyt tiedä miten lähtisin sitä paikkaa kuvailemaan. Paikan omistaa mun käsittääkseni perhe/suku jotka myös asuu itse siinä samalla alueella majoituspaikan kanssa. Henkilökunta oli sairaan mukava, aina jossain välistä joku pomppasi kysymään, että onhan meillä kaikki hyvin jne. ja me Wiliinan kanssa yhtenä päivänä innostuttiin leikkimään perheen lasten kanssa. Pyöritettiin niille hyppynarua ja lopuksi nekin halusi pyörittää sitä meille ja pompittiin siinä kaikki vuorotellen, Wiliina, minä, lapset ja henkilökunnan pojat. Oli sairaan hauskaa, ja ne lapset oli onnellisia kun joku innostu niiden leikeistä. Kiva nähdä, että jossain lapsi osaa arvostaa niinkin pientä asiaa. 

Mulla henkilökohtasesti meni maku koko paikkaan siinä vaiheessa, kun löydettiin Hennan ja Wiliinan huoneen seinältä sellanen kiva miniskorpioni. Nukuin sen jälkeen toinen silmä auki jäljellä olevat yöt ja rukoilin, ettei mun tarvitse törmätä sellaseen otukseen enää ikinä mun elämän aikana. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa tein suurtarkastuksen meidän huoneelle, ettei niitä ole missään lisää. En löytänyt, mutta silti mun selkäpiitä karmii ajatus siitä olennosta vieläkin. 
Paikan kylpyhuoneet oli myöskin aika omaperäiset. Sitä ikäänkuin kävi vessassa ja suihkussa ulkona, vaikkakin katto paikasta löytyi. Ja monen monta hämähäkkiä, jonka takia jouduin käyttämään päivittäin viereisen skorpionihuoneen kylpyhuonetta, koska ne kahdeksanjalkaiset itse Paholaisen suunnittelemat olennot meidän kylpyhuoneessa oli mulle liikaa. Näin myös siellä 2 torakkaa ja 2 ylisuurta matoa, joihin en mielelläni  myöskään toivoisi enää ikinä törmääväni. 

Gili T muuten kaikessa komeudessaan oli kyllä todellakin käymisen arvoinen paikka. Ei autoja, ei mopoja. Joka muuten oli myös aikamoinen kulttuurishokki Kutan jälkeen... vaan hevoskärryjä ja polkupyöriä. Valkosta hiekkaa, turkoosia vettä ja paljon simpukoita. Kyllähän te tiedätte nää jutut, sellasia paikkoja mitä ihaillaan tietokoneen taustakuvista. Siitä hotellin omistamasta perheestä yks poika, 24 vuotias, kertoi mulle, että on nähnyt elämässään yhden auton, kun kävi kerran Lombokilla. Se sanoi ettei se edes halua lähteä, sillä on kaikki mitä se tarvitsee. Hassua. 
No mutta kuitenkin, me vuokrattiin pyörät ja ajeltiin ympäriinsä. Ja koska siellä ei tosiaan ollut kunnon asfalttiteitä vaan kivisiä ja sorasia ihmeellisiä hiekkateitä, oli mun takapuoli ton pyöräreissun jälkeen aika kipeä. Ja jumituin melkeen hevoskärry/polkupyörä/ihmis-ruuhkaan siellä, mikä kuulostaa tosi mahdottomalta. Koitettiin käydä parissa paikassa snorklaamassa, mutta matalassa vedessä oli tosi paljon sellasta kuollutta korallia, joka teki tosi kipeetä jalkapohjille. Me päästiin veteen kyllä snorkkeleinemme varvastossujen avulla, mutta iltapäivästä aallot oli niin kovia, että mä ainakin kaatuilin kokoajan sinne veteen ja aallot paiskoi mua niitä koralleja päin ja nyt meitsin jalat on täynnä sellasia pieniä ja hiuksenhienoja haavoja niistä. Teki muuten aika kipeetä, voin kertoa.
Iltasin käytiin paikallisessa Food Marketissa syömässä. Tytöt on vähän kiusannut mua täällä siitä, kun syön aina tuttua ja turvallista ruokaa. Mun mielestä on vaan kivaa ostaa sellasta, mistä tietää tykkäävänsä, että saa masun täyteen. Siellä kuitenkin kaikki näytti vaan niin hyvältä, että täytin mun lautasen kaikella, olimpa sitten ennen maistanut tai en. Ja se oli niiiiiin hyvää, että ikävöin sitä paikkaa varmaan elämäni loppuun asti. En oo varmaan ikinä ollut niin täynnä, mutta kun joka kulmassa kaikki näytti niin hyvältä... hups. Ja maksoin annoksistani jokaisena iltana alle 4 euroa. 

Sunnuntaiksi varattiin meille paikat snorklausretkelle. Vene lähti 10.30 satamasta, ajoi jonnekkin päin Gili saaria ja päästiin hyppimään veneestä mereen snorklailemaan. Voin sanoa, etten oo ehkä koskaan kokenut mitään niin hienoa. Kaikki siellä pinnan alla oli niin mageeta. En oo kai kyllä edes ikinä ennen tätä reissua snorklannut, joten ehkä siinä hommassa piili myös pieni alkuhuuma. Mutta kuitenkin! Näin kaloja, mitä oon tottunut näkemään eläinkauppojen akvaarioissa. Henna säikähti yhtä kalaa niin pahasti, että löi mua vahingossa nyrkillä päähän, kun se yritti lähteä sitä karkuun... Ja näin myös kilpikonnan! Vaikkakin se makoili nukkumassa aika syvällä, mutta näinpähän kuitenkin. Niin siistiä.
Illalla mentiin rannalle kattomaan Eat Pray Love rannalle isolta screeniltä. Olin niin väsynyt, että nukahdin melkein siihen rantatuoliin, mutta jaksoin leffan loppuun asti. 

Meillä oli Open Day -ticket laivaan, jolla päästiin pois saarelta. Käytiin sunnuntai-iltana huikkaamassa toimistolle, että haluttaisiin lähteä maanantaina. Illalla leffan jälkeen laitettiin kamat kasaan ja nukuttiin viimeinen huonosti nukuttu yö skorpioniluolassa ja maanantaiaamuna heitettiin rinkat selkään ja saatiin heippa-halit hotellin pojilta. Henna jätti sinne ison kasan vaatteita, mitkä painoi turhaan sen rinkassa, ja ne oli taas niin ilosia. 
Toisin kuin menomatkan, tulomatkan tulen muistamaan luultavasti lopun elämääni. Me kavuttiin laivan kannelle Hennan ja Janinan kanssa, koska ajateltiin, että kuinka siistiä ja että voidaan vaan ottaa aurinkoa koko 1,5h matka takaisin Balille. Ensimmäiset 3 minuuttia oli tosi jees, ja se vaikutti hyvältä idealta. Totuus oli kuitenkin ihan muuta, ja se idea menikin heittämällä Elämäni huonoimmat ideat koskaan top 3 -listalle. Merellä oli hullu aallokko. Olin sortseissa ja bikinien yläosassa, ja mulla oli repussa mun tabletti, puhelin, molempien laturit sun muuta mukavaa. Rinkat onneksi meni johonkin laivan piilokoloon jo aikasemmin. Noh se auringon ottaminen laivan kannella muuttui hyvin äkkiä pelonhuutoihin ja kärsimyksen karjahduksiin, kun se kylmä suolavesi iski täysillä mun palaneelle selälle. Merivettä oli joka paikassa, ja me kaikki 30 ihmistä siellä kannella oltiin litimärkiä. Yritin hautautua pyyhkeeseen, mutta sekin oli yks märkä rätti minuutin jälkeen. En voinut avata silmiä, koska suolavesi kirveli niin hitosti. En halunnut avata suuta, koska se ei myöskään maistu kovin hyvältä. Olin sielua myöten märkä ja suolassa. 
Näin jälkeenpäin ajatellen ihan hauska kokemus, ja niitähän tänne tultiinkin hakemaan...

Nyt ollaan Ubudissa, ja puolikas päivä täällä on saanut mut kyllä ihastumaan tähän paikkaan. Tänään tulin suihkusta ja avasin huoneen verhot, ja meidän parvekkeella istuskeli apina. Tuli vähän sellanen olo, että hitto mä oon muuten kaukana kotoa.

I'm gonna live while I still got the time

Ensinnäkin kiitos kaikille, jotka viime postauksen luettuaan jaksoivat laittaa mulle tsemppiviestejä. Mulla ei käynyt edes mielessä, että saisin sen kirjoituksen jälkeen niin monelta ihmiseltä niin ihania sanoja. Oon kyllä jotain elämässäni tehnyt oikein, kun oon löytänyt niin ihania ihmisiä ympärilleni. Iso kiitos ja hali teille kaikille, teiän viestit sai mut todellakin heti ajattelemaan tätä kaikkea ihan eri tavalla. 

Täällä menee jo todella paljon paremmin. Mun koti-ikävä ja ahdistus oli vaan alkukankeutta ja kulttuurishokkia. Oon tavannut monia mahtavia tyyppejä ja nauttinut vihdoinkin tästä lomasta. Ja aika on mennyt ihan hullun nopeesti, maanantaina on enää 3 viikkoa kotiinpaluuseen. 

 

Me saatiin onneksi vihdoinkin itteämme niskasta kiinni ja ostettiin matkat Gili Trawangan saarelle, lähtö on perjantaiaamuna klo 6.30. Jes, saan varmaan nukuttua sikana ens yönä... Mutta sentään me lähdetään pois ees hetkeksi Kutalta! Täällä kerkee sitten taas olla viimeset päivät parhaassa seurassa ;) 

Mutta oon tainnut vähän rakastua. Nimittäin tän paikan auringonlaskuihin rannalla. Aaah, mikään ei tee mua niin onnelliseksi, kun seisominen rantaviivalla aaltojen lyödessä jaloille ja auringonlaskun värjätessä koko taivaan vaaleenpunaseksi. Voisin seistä siellä tunteja kyllästymättä siihen näkymään. Tyhmää, kun kuvat ei tee sille näylle millään tavalla oikeutta, niin en voi näyttää sitä samalla tavalla teille.

Me ei olla saatu oikeen aikaseksi mitään ihmeellistä, ja siksi ei oo ollut oikeen mitään kirjoteltavaa. Ollaan syöty hyvin ja ihmetelty elämää. Katottu auringonlaskuja ja maattu altaalla. 
Eilen mentiin tyttöjen kanssa illalla kaikki kokovartalohierontaan ja sen jälkeen käytiin vielä iltapalalla. Sen jälkeen tuli kyllä uni nopeesti ja nukuin aamuun asti kun vauva. Halpa ja hyvä unilääke, kelpaa!

Nyt pitää lähtee metsästämään kaupoilta snorkkeleita ja valmistautumaan huomiseen yliaikaseen herätykseen... 
PS. Järkytyin pahasti Iltalehden uutisesta, että Suomeen on tulossa niin kylmät ilmat ja tyyliin lunta jo.. En mä niin kauaa oo ollut poissa! Nyt on vasta syyskuu...

In my dreams it was whole lot more than this

Viikko takana Balilla ja vähän yli neljä edessä. Voin rehellisesti sanoa, että ensimmäinen viikko reissussa oli mulle henkisesti tosi raskas. Mä en saanut nukuttua kunnolla edes Singaporessa, ja tänne päästyäni se paheni entisestään. Viime viikolla oli jo yksi päivä, kun pidättelin itkua ja kattelin lentoja kotiin. Samana iltana soitin Panullekkin itkupuhelun ja sanoin lentäväni heti kotiin. Kyllä mä sisimmissäni tiedän, että mä pärjään ja haluan olla täällä sinne lokakuun 13. päivään asti, mutta kai se kulttuurishokki oli mun kohalla vaan sitten tosi paha. En oo koskaan viettänyt tällästä aikaa poissa Suomesta, missä kaikki on niin tuttua ja yksinkertaista. Saati sitten erossa mun poikaystävästä. Onneksi netti tekee yhteydenpidosta helppoa, mutta on se silti vaikeaa olla erossa ihmisestä, jota rakastaa :(

Tätä paikkaa on niin vaikea käsittää. Netissä Balista ja Kutasta saa täydellisen rantaparatiisin mielikuvan, mutta totuus on ainakin mulle kaukana siitä. En väitä, etteikö täällä olisi kauniita tai että olisin nähnyt vielä sadasosaakaan koko Balista, mutta kaiken sen ylistämisen ja mun henkilökohtaisten odotusten jälkeen tuli aika jyrkkä pudotus takasin maanpinnalle, kun päästiin vihdoin hotellille. Saatiin ensin tosi huonokuntoinen huone, mutta päästiin onneksi muuttamaan parempaan jo samana iltana. Oon jo tottunut jopa suihkun huonoon vedenpaineeseen, joten eiköhän tää tästä. Se oli ehkä pahin. Hyvänä kakkosena tulee se, että kadulla kulkiessa paikalliset katukauppiaat ja muut huutaa kokoajan perään. Kaikki kauppaa samoja asioita, hierontaa, kyytiä tai sieniä. Ja ne osaa sanoa englanniksi vaan ne ja muutaman "baby, darling, sexy" jutun mikä on todella rasittavaa. Suomessa kun joku huutaisi mun perään samoja asioita, haistattaisin luultavasti paskat ja käskisin painua sinne missä aurinko ei paista. Mutta eipä kai näillä ihmisillä ole muutakaan tapaa yrittää tienata rahaa, eikä ne luultavasti ymmärrä miten hiton ärsyttäviä ne on. Ja luultavasti tää on pahinta täällä Kutalla. Rannalla on mahdotonta haaveillakkaan rentouttavista päikkäreistä, koska ne samat kaupustelijat on myös siellä. Muutama on jopa tullut hotellin altaalle saakka. Kyllä ne jutut osaa jo nykyään vaan laittaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Ollaan parina päivänä lähdetty pois täältä hälinästä, yhtenä päivänä Seminiyakiin ja toisena Uluwatuun. Jälkimmäinen oli kyllä just sellanen paikka, mitä olin Balilta odottanut. Kirkasta vettä, surffareita ja vaan niiin kaunis paikka, en oo ikinä nähny mitään sellasta. Varmasti täältä löytyy lisää sen kaltasia paikkoja, mutta vaikka Kutalla onkin vilinää ja ihmisiä ja välillä ärsyttää, niin viihtyisinköhän edes missään hiljasessa pikkukylässä muutamaa päivää pidempään. Valintoja... Neljä viikkoa tulee loppujen lopuksi menemään niin nopeasti, että huomataan kohta jo istuvamme lentokoneessa matkalla kotiin.

 

Tää on tosi hankalaa, kun kirjotan tätä monena eri päivänä ja eri hetkinä, niin on helposti eri fiilikset kaikesta, niin tästä tulee varmaan aika sekavaa tekstiä... Yhtenä hetkenä tekis mieli olla silleen JEE, ja toisena sitten taas kysyä, että kuka tulis hakee mut kotiin?
En oikeen tiiä mistä kertoa ja mitä. Enimmikseen ollaan otettu aurinkoa, istuttu iltaa lähibaareissa ja käyty rannalla. Mun selkäkin on kerennyt jo palaa ja kuoriutua, mutta se alkaa onneks olemaan jo parempaan päin.

Mutta ainakin on taas kerran tullut todistettua se, miten pieni maailma oikeesti on. Lisäsin instagramiin muutaman reissukuvan, jonka jälkeen sain viestiä Hennalta jonka tunnen Suomesta, että se on tulossa parin päivän päästä Balille, ja täällä se nyt hengailee meidän kanssa. Tosi outoa kuvitella edes, että näin kaukana kotoa törmäisi johonkin tuttuun. Ja sekin vielä, että se lähtee samana päivänä takaisin Suomeen, kun mekin. Tosin eri maan kautta, mutta kuitenkin. 

Ajattelin ensin, etten kehtaa sanoa, että mulla on ollut vähän rankkaa. Oon puhunut tästä lomasta niin kauan, että on vaikea edes ajatella, etten kulje täällä suu hymyssä kokoajan. Varmaan vaikea tajuta, miten joka päivä auringon alla makaaminen ja rannalla hengailu voi olla muka rankkaa. Mutta mitäs sitä valehtelemaankaan, mä oon vaan ihminen ja joskus pitää koetella omia rajojaan. Vaikka on mulla ollut tottakai kivaakin ja oon nähnyt siistejä juttuja, mutta jotenkin sitä luulee että tänne lähtee vain tanssimaan ruusuilla. Kun täällä näkee ja kuulee, mitä ihmiset tekevät elantonsa ja asumisensa eteen, alkaa sitä hyvin äkkiä arvostamaan omaa elämäänsä Suomessa. Ainakin tän reissun jälkeen tiedän, mihin musta on ja ei ole. Oon haaveillut ulkomaille muuttamisesta, joten tässähän se ainakin nähdään, että kannattaako sitä lähteä. Pystynkö mä siihen ja vielä ilman yhtäkään kaveria. Ehkä se ajatus alkaa selventyä tän matkan aikana, tai viimestään kotiin paluun jälkeen. Enkä mä aio luovuttaa, enää 2/3 reissusta jäljellä ja niin paljon tekemistä ja nähtävää vielä. Tai ainakin mä kovasti yritän...

Kirjotin äsken sika pitkän tekstin, mutta netti heitti mut pihalle ennenkuin se oli kerennyt tallentua, enkä muistanut enää kunnolla, mitä siinä luki. Ja nää kuvatkin on nyt ihan miten sattuu, kun en jaksanut alkaa järjestelemään. Ehkä sitten taas ens kerralla paremmin, koittakaa saada tästä jotain selvää! 

Singapore

Siis mä en voi edes uskoa todeksi sitä, että me ollaan vihdoinkin Balilla. Pienestä alkujärkytyksestä huolimatta  kaikki on nyt ihan hyvin ja ollaan päästy vihdoin hotelliin ja sänkyyn.

Palaan noihin juttuihin sitten vaikka seuraavan kerran, nimittäin nyt on Singaporen vuoro! 
Meidän lento lähti siinä 2 aikaan ma-ti välisenä yönä, koska se oli vähän myöhässä. Yllättäen heti taas joku meni vikaan... No mutta kuitenkin oltiin Singaporessa hotellilla 8 aikoihin illalla, jonka jälkeen lähdettiin vähän kattelemaan ympärillemme.  Hetki jaksettiin pyöriä kauppakeskuksissa ja käydä syömässä, mutta oltiin kaikki väsyneitä pitkän lennon jälkeen ja seuraavan päivän menot mielessä me lähdettiin hotellille nukkumaan.
En tiedä onko se aikaero vai mikä, mutta nukahtaminen täällä on mulle sairaan hankalaa. On inhottavaa maata sängyssä ja olla yksin hereillä kun muut nukkuu. Siinä vaiheessa on iskenyt vähän masennus ja ikävä jo nyt.

Päivisin on niin paljon tekemistä, ettei ikävää edes muista. Mutta illat on vaikeita. 
Keskiviikkona heti herättyämme suunnattiin Universal Studiolle! En aluksi ollut kovinkaan innoissani, mutta se oli vaan nähtävä. Heti ensimmäisen Minionin ja laitteen nähtyäni olin niin onnellinen siitä, että me mentiin sinne! Vaikka singaporen huvipuisto on käsittääkseni paljon pienempi kun Jenkkilän huvipuistot, niin kannattaa kyllä käydä tsekkaamassa se jos Singaporeen menee! Jouduttiin kamalan vesisateen uhreiksi loppupäivästä, mutta onneksi oltiin saatu kierrettyä kaikki laitteet siihen mennessä.

Universal Studion jälkeen suunnattiin Singapore Zoohon. Taksikuskikin kysyi, että miten me jaksetaan, kun ollaan oltu koko päivä huvipuistossa. Ihmettelin sitä itsekin, mutta koska se oli ainoa kokonainen päivä Singaporessa ja kaikki oli nähtävä. Varsinainen eläinpuisto suljettiin kuudelta, joten me valittiin Night Safari, että keretään näkeemään Universal ja Zoo. Ilta alkoi ajelulla puiston ympäri sellasella bussin tapasella autolla missä ei ollut seiniä, ja sen jälkeen lähdettiin kiertelemään omin päin. Eläintarha oli ihan mahtava, suurinta osaa eläimistä ei pidetä aitauksissa ja häkeissä, vaan ne on vapaan omilla alueillaan. En tiedä, miten se on mahdollista ettei ne lähde juoksentelemaan ympäriinsä, mutta ainakaan niiden ei tarvitse elää kalterien takana. Vau! Kuvaaminen tosin oli lähes mahdotonta, koska Singaporessa tuli säkkipimeetä n. puol 8 aikaan illalla.

Lähdettiin vielä illalla ettimään ruokapaikkaa ja eksyttiin vähän kyseenalaselle alueelle mistä halusin vaan lähteä juoksemaan karkuun. Löydettiin puhelimen kartan avulla takasin hotellille nukkumaan, ja aamulla hotellin luovutus oli kello 12, siitä lähdettiin lentokentälle ja meidän lento oli tietysti taas myöhässä, mutta Balilla oltiin torstai-iltana seitsemän aikaan. 

Tässä tekstissä on varmaan kirjotusvirheitä ihan hulluna, netti katkeilee kokoajan ja tabilla on vaikea kirjottaa kun en oo tottunut. Ja teksti katoilee kokoajan, joten voi olla että kirjotin samat asiat miljoona kertaa... Ehkä ens kerralla menee paremmin! Mutta ainakin tiiätte nyt, että oon elossa! Nyt meen Janinan ja Wiliinan seuraksi altaaseen ennekuin paahdun, heipsu!