#gilitrawangan

Hyvin sitä on oppinu ittensä tuntemaan tässä 20 vuoden varrella. Perjantaina tosiaan kun kello soi 6.30 ja mä olin ollut varmaan 2 aikaan vielä hereillä, ei paljon naurattanut. Päinvastoin, mua suorastaan itketti. Mentiin hotellin pihaan odottelemaan kyytiä, joka veisi meidät Padang Bain satamaan. Sen ollessa vähän myöhässä mä melkein kerkesin jo toivoa, että se olisi unohtanut meidät ja voisin mennä takasin nukkumaan. Niin se ei kuitenkaan ollut ja me lähdettiin matkaan. Mä pelkäsin sitä paattia jotenkin ihan sikana ennenkuin näin sen. Sisältä se näytti enemmän bussilta kun miltään kirkkoveneeltä, mitä olin päässäni kuvitellut. Olin niin väsynyt että torkahtelin kokoajan, enkä muista menomatkasta paljon muuta kun sen, että ihmettelin Lombokin nättejä vuorimaisemia ja sitä, että onko Lombokilla ylipäätään muuta kuin vuoria.

Kaikista mun peloista huolimatta me päästiin turvallisesti perille Gili Trawangan -saarelle ja alettiin metsästämään hotellia. En tiedä johtuiko siitä, että oli perjantai vai mistä se, että kaikki hotellit oli täynnä. Varmaan 10 ekaa ja enemmänkin, mitkä löydettiin oli kaikki täynnä. Onneksi joku ihana ukkeli lähti paremman tekemisen puutteessa ettimään meille hotellia ja sehän löytykin sitten jostain ehkä perimmästä nurkasta. No ei vaiskaan, saarella missä ei ole autoista/mopoista tietoakaan ei muuta olekaan, kun perimmäisiä nurkkia. Yövyttiin Pondok Twins Garden nimisessä paikassa, ja noh, en nyt tiedä miten lähtisin sitä paikkaa kuvailemaan. Paikan omistaa mun käsittääkseni perhe/suku jotka myös asuu itse siinä samalla alueella majoituspaikan kanssa. Henkilökunta oli sairaan mukava, aina jossain välistä joku pomppasi kysymään, että onhan meillä kaikki hyvin jne. ja me Wiliinan kanssa yhtenä päivänä innostuttiin leikkimään perheen lasten kanssa. Pyöritettiin niille hyppynarua ja lopuksi nekin halusi pyörittää sitä meille ja pompittiin siinä kaikki vuorotellen, Wiliina, minä, lapset ja henkilökunnan pojat. Oli sairaan hauskaa, ja ne lapset oli onnellisia kun joku innostu niiden leikeistä. Kiva nähdä, että jossain lapsi osaa arvostaa niinkin pientä asiaa. 

Mulla henkilökohtasesti meni maku koko paikkaan siinä vaiheessa, kun löydettiin Hennan ja Wiliinan huoneen seinältä sellanen kiva miniskorpioni. Nukuin sen jälkeen toinen silmä auki jäljellä olevat yöt ja rukoilin, ettei mun tarvitse törmätä sellaseen otukseen enää ikinä mun elämän aikana. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa tein suurtarkastuksen meidän huoneelle, ettei niitä ole missään lisää. En löytänyt, mutta silti mun selkäpiitä karmii ajatus siitä olennosta vieläkin. 
Paikan kylpyhuoneet oli myöskin aika omaperäiset. Sitä ikäänkuin kävi vessassa ja suihkussa ulkona, vaikkakin katto paikasta löytyi. Ja monen monta hämähäkkiä, jonka takia jouduin käyttämään päivittäin viereisen skorpionihuoneen kylpyhuonetta, koska ne kahdeksanjalkaiset itse Paholaisen suunnittelemat olennot meidän kylpyhuoneessa oli mulle liikaa. Näin myös siellä 2 torakkaa ja 2 ylisuurta matoa, joihin en mielelläni  myöskään toivoisi enää ikinä törmääväni. 

Gili T muuten kaikessa komeudessaan oli kyllä todellakin käymisen arvoinen paikka. Ei autoja, ei mopoja. Joka muuten oli myös aikamoinen kulttuurishokki Kutan jälkeen... vaan hevoskärryjä ja polkupyöriä. Valkosta hiekkaa, turkoosia vettä ja paljon simpukoita. Kyllähän te tiedätte nää jutut, sellasia paikkoja mitä ihaillaan tietokoneen taustakuvista. Siitä hotellin omistamasta perheestä yks poika, 24 vuotias, kertoi mulle, että on nähnyt elämässään yhden auton, kun kävi kerran Lombokilla. Se sanoi ettei se edes halua lähteä, sillä on kaikki mitä se tarvitsee. Hassua. 
No mutta kuitenkin, me vuokrattiin pyörät ja ajeltiin ympäriinsä. Ja koska siellä ei tosiaan ollut kunnon asfalttiteitä vaan kivisiä ja sorasia ihmeellisiä hiekkateitä, oli mun takapuoli ton pyöräreissun jälkeen aika kipeä. Ja jumituin melkeen hevoskärry/polkupyörä/ihmis-ruuhkaan siellä, mikä kuulostaa tosi mahdottomalta. Koitettiin käydä parissa paikassa snorklaamassa, mutta matalassa vedessä oli tosi paljon sellasta kuollutta korallia, joka teki tosi kipeetä jalkapohjille. Me päästiin veteen kyllä snorkkeleinemme varvastossujen avulla, mutta iltapäivästä aallot oli niin kovia, että mä ainakin kaatuilin kokoajan sinne veteen ja aallot paiskoi mua niitä koralleja päin ja nyt meitsin jalat on täynnä sellasia pieniä ja hiuksenhienoja haavoja niistä. Teki muuten aika kipeetä, voin kertoa.
Iltasin käytiin paikallisessa Food Marketissa syömässä. Tytöt on vähän kiusannut mua täällä siitä, kun syön aina tuttua ja turvallista ruokaa. Mun mielestä on vaan kivaa ostaa sellasta, mistä tietää tykkäävänsä, että saa masun täyteen. Siellä kuitenkin kaikki näytti vaan niin hyvältä, että täytin mun lautasen kaikella, olimpa sitten ennen maistanut tai en. Ja se oli niiiiiin hyvää, että ikävöin sitä paikkaa varmaan elämäni loppuun asti. En oo varmaan ikinä ollut niin täynnä, mutta kun joka kulmassa kaikki näytti niin hyvältä... hups. Ja maksoin annoksistani jokaisena iltana alle 4 euroa. 

Sunnuntaiksi varattiin meille paikat snorklausretkelle. Vene lähti 10.30 satamasta, ajoi jonnekkin päin Gili saaria ja päästiin hyppimään veneestä mereen snorklailemaan. Voin sanoa, etten oo ehkä koskaan kokenut mitään niin hienoa. Kaikki siellä pinnan alla oli niin mageeta. En oo kai kyllä edes ikinä ennen tätä reissua snorklannut, joten ehkä siinä hommassa piili myös pieni alkuhuuma. Mutta kuitenkin! Näin kaloja, mitä oon tottunut näkemään eläinkauppojen akvaarioissa. Henna säikähti yhtä kalaa niin pahasti, että löi mua vahingossa nyrkillä päähän, kun se yritti lähteä sitä karkuun... Ja näin myös kilpikonnan! Vaikkakin se makoili nukkumassa aika syvällä, mutta näinpähän kuitenkin. Niin siistiä.
Illalla mentiin rannalle kattomaan Eat Pray Love rannalle isolta screeniltä. Olin niin väsynyt, että nukahdin melkein siihen rantatuoliin, mutta jaksoin leffan loppuun asti. 

Meillä oli Open Day -ticket laivaan, jolla päästiin pois saarelta. Käytiin sunnuntai-iltana huikkaamassa toimistolle, että haluttaisiin lähteä maanantaina. Illalla leffan jälkeen laitettiin kamat kasaan ja nukuttiin viimeinen huonosti nukuttu yö skorpioniluolassa ja maanantaiaamuna heitettiin rinkat selkään ja saatiin heippa-halit hotellin pojilta. Henna jätti sinne ison kasan vaatteita, mitkä painoi turhaan sen rinkassa, ja ne oli taas niin ilosia. 
Toisin kuin menomatkan, tulomatkan tulen muistamaan luultavasti lopun elämääni. Me kavuttiin laivan kannelle Hennan ja Janinan kanssa, koska ajateltiin, että kuinka siistiä ja että voidaan vaan ottaa aurinkoa koko 1,5h matka takaisin Balille. Ensimmäiset 3 minuuttia oli tosi jees, ja se vaikutti hyvältä idealta. Totuus oli kuitenkin ihan muuta, ja se idea menikin heittämällä Elämäni huonoimmat ideat koskaan top 3 -listalle. Merellä oli hullu aallokko. Olin sortseissa ja bikinien yläosassa, ja mulla oli repussa mun tabletti, puhelin, molempien laturit sun muuta mukavaa. Rinkat onneksi meni johonkin laivan piilokoloon jo aikasemmin. Noh se auringon ottaminen laivan kannella muuttui hyvin äkkiä pelonhuutoihin ja kärsimyksen karjahduksiin, kun se kylmä suolavesi iski täysillä mun palaneelle selälle. Merivettä oli joka paikassa, ja me kaikki 30 ihmistä siellä kannella oltiin litimärkiä. Yritin hautautua pyyhkeeseen, mutta sekin oli yks märkä rätti minuutin jälkeen. En voinut avata silmiä, koska suolavesi kirveli niin hitosti. En halunnut avata suuta, koska se ei myöskään maistu kovin hyvältä. Olin sielua myöten märkä ja suolassa. 
Näin jälkeenpäin ajatellen ihan hauska kokemus, ja niitähän tänne tultiinkin hakemaan...

Nyt ollaan Ubudissa, ja puolikas päivä täällä on saanut mut kyllä ihastumaan tähän paikkaan. Tänään tulin suihkusta ja avasin huoneen verhot, ja meidän parvekkeella istuskeli apina. Tuli vähän sellanen olo, että hitto mä oon muuten kaukana kotoa.