Oon selaillut tässä jo muutaman tunnin ajan enemmän ja vähemmän meidän reissukuvia. Ja mulla on sinne niin kauhea ikävä. Mietin, että miksi, koska siellähän mä odotin sitä, että pääsisin kotiin. Mutta tää ikävä on pahempi. Sieltä mulla oli paluulippu kotiin. Mä tiesin, että kun 13.10 koittaa, on meidän aika lähteä. Mutta nyt mulla ei ole menolippua takasin. Tai siis paluulippua.
Ja näin jälkeenpäin ajateltuna kotoa oli paljon helpompi lähteä. Ne ei ollu hyvästit, koska olin jo tulossa takaisin. Mutta toiselle puolelle maailmaa ne saattoi hyvin ollakkin hyvästit, mistä sitä koskaan tietää. Tosin en kyllä itsekään usko sitä hetkeäkään, mutta olis voinu olla...
Oli ihana palata töihin ja saada arkirutiinit taas käyntiin. Vaikkakin oon joka päivä mennyt reilusti ennen ilta 11 nukkumaan ja herännyt niin aikasin, että ennen mua ei olisi saanut niihin aikoihin ylös edes väkisin. Vaikkakin täällähän nyt on ihan saakelin kylmä. Mä tekstailin kavereille auringon alta, että mulla on ikävä pitkiä housuja ja nahkatakkia. Noh, nahkatakin sain kyllä jättää samantien naulakkoon ja pitkät housut enemmänkin tuntuu todella epämukavilta päällä.
Kai tää on vaan jonkinlaista reissunjälkeistä masennusta. Onko sellasta olemassa? Miten siitä pääsee eroon? Joko mun pitää lähteä takasin? Suomihan nyt on muutenkin aika masentava tähän aikaan vuodesta, aurinko laskee ennenkuin se on kerennyt noustakaan ja sää on muutenkin tosi synkkä. Tuntuu, että mustakin on tullut tosi synkkä.
Vaikka mun unirytmistä onkin tullut jo enemmän ihmisen näköinen, niin mä en jaksa tehdä mitään. Fyysisesti oon joo kyllä ihan kunnossa, mitä nyt varvas tossa vähän on murtunut mutta muuten. Henkisesti vaan kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeelta. Kyllä mä oon aina tykännyt olla kotona, mutta nyt jätän helposti tekemättä jotain kivaa ja menemättä paikkoihin, jotta voisin olla kotona vapaapäivinä tai töiden jälkeen. Yksin.
Mun täytyy tehdä tälle asialle jotain.
Menipäs tää nyt ihan löpinän puolelle taas. Mun piti oikeesti tulla tekemään sitä yhteenveto hommaa tänne, mutta se taitaa jäädä seuraavaan kertaan... Ajattelin haudata tän paikan ton reissun jälkeen siihen asti, että löytäisin taas jotain kirjottelemisen arvosta. Mutta ainahan oon sanonut, etten kirjota tänne siksi, että ketään pitäisi edes kiinnostaa. Vaan siksi, että se on musta kivaa. Aina välillä.
Oonkohan koskaan ollut niin onnellinen, kun eilen aamulla astuessani ulos lentokoneen ovesta? Mun teki mieli jättää mun rinkka hakematta ja juosta vaan ulos mun vastaanottokomitean luokse, mutta maltoin kuitenkin sen 10 min odottaa, että saatiin reput ja itkuhan siinä pääs kun näin äitin ja Panun.
Me vietettiin loman 2 viimestä viikkoa Kutalla. Ei mulla oo oikeen ees mitään kuvia tai kerrottavaa sieltä. Sitä samaa se oli kun ensimmäisetkin viikot siellä, paitsi että viimeseksi viikoksi Mona tuli Australiasta viettämään meidän kanssa laatuaikaa Balille. Tutustuttiin myös yhteen toiseen Suomalaiseen tyttöön, joka oli meidän kanssa samassa hotellissa ja vietetiin meidän viimeiset Bali viikot yhdessä.
Mä yritän vaan kokoajan muistella, mitä on tapahtunut ja mitä kertoisin. Me shoppailtiin, juhlittiin ja muutamaan iltaan mahtui myös leffojen kattelua ja hotellilla hengailua. Ainiin, ja kävin mä muutaman tatuoinninkin muistoksi hakemassa.
Viimeset 2 päivää on ollut tosi sekavia. Oon ollut niin iloinen siitä, että oon taas kotona. Toisaalta mulla on tietysti jo nyt kamala ikävä takasin maailmalle.
Ensimmäisten viikkojen jälkeen, kun osasin suhtautua asioihin jo mielenkiinnolla ja avoimin mielin, mä vietin elämäni parasta aikaa. Muistan vieläkin kun seisoin Gili Trawanganilla vedenrajassa ja tuijotin sitä lasinkirkasta vettä ja kauempana nousevaa vuorimaisemaa. Tässä kotisohvalla istuessa on vaikea käsittää, että mä oikeesti olin siellä. Jokainen henkeäsalpaava maisema ja sanattomaksi vetävä hetki pyörii mun mielessä kokoajan, kun katon ikkunasta ulos tätä Suomen niin ihanaa lokakuuta.
Palmupuut vaihtu hyvin äkkiä kaljuuntuviin koivuihin.
Meidän kotimatka kesti sellaset reilut 24 tuntia. Olin/olen pahan flunssan kourissa, ja tässä olossa 12 tuntia Singaporen lentokentällä tuntui maailman pahimmalta painajaiselta. Se loppujenlopuksi meni kuitenkin yllättävän nopeasti, ja päästiin vihdoin lentokoneeseen. Oltiin pakattu meidän reput matkan aikana sen verran monta kertaa, että oli tosi vaikea käsittää, että tän lennon jälkeen me ollaan kotona, eikä tarvitse enää miettiä rinkan uudelleen pakkaamista ja purkamista. Luojalle kiitos siitä, että meidän lento oli sen verran tyhjä, että melkeimpä kaikki matkustajat sai oman penkkirivin. Vedin sikeitä suunnilleen 8-9 tuntia koko siitä 12 tunnin lennosta, joten se meni onneksi tosi nopeasti. Ja koska olin saanut niin hyvin unta koneessa, niin se teki eilisestä päivästä Suomessa helpompaa, ja pääsin hyvin heti Suomen aikaan mukaan kun en nukkunut päikkäreitä. Jeee.
Vaikka matkasta selvisin lähes ruhjeitta, niin eilen veljenpojan kanssa hippaa leikkiessä onnistuin murtamaan mun varpaan. Harmi vaan, että sille nyt ei lääkäritkään oikeen mitään tee, se vaan on ärsyttävä ja tosi kipeä. Uggit on tällä hetkellä ainoat kengät, jotka saan edes jalkaani.
En tiedä, kai halusin vaan tulla kertomaan, että hengissä ja melko hyvinvoivana täällä kotona nyt sitten ollaan. Yritän lähipäivinä tulla tekemään jonkinlaisen yhteenvedon meidän matkasta, kunhan saan vähän kuvia noiden matkaseuralaisten kameroista.
Tulipa ikävä takasin lämpöön kun etin kuvia tähän postaukseen... Apua.
Eli siis kun lähdettiin Gili Trawanganilta, me saatiin valita, että jättääkö bussikuljetus meidät Ubudiin, Seminyakiin vai Kutalle ja kai siinä oli muitakin vaihtoehtoja. Ubud oli yksi paikka, jossa ollaan suunniteltu käyvämme, joten lähdettiin suoraan sinne. Mentiin ensin tsekkaamaan hotelli, jota yksi uusi tuttavuus Kutalta suositteli. Meidän tuurilla se oli täynnä. Onneksi siihen pomppasi joku mies suosittelemaan jo seuraavaa hotellia, joten tartuttiin sen tarjoukseen ja lähdettiin sen mukana uudelle hotellille, Ubud Permai Bungalowsille, ja kävi ilmi, että olin kattonut sitä netistä jo edellisenä iltana ja se olisi luultavasti ollut muutenkin meidän seuraava kokeilu. Itse henkilökohtaisesti mä tykkäsin kyllä siitä hotellista. Huoneet oli aika ahtaat, mutta se nyt on aika pieni miinus.
Meidän onneksemme harmiksemme hotelli sijaitsi suoraan tunnetun Monkey Forestin takana, johon oltiin suunniteltu menevämme vierailemaan. Hotellin pihasta portaat alas, niin oltiin jo apinametsän portailla, niin eipähän tarvinnut kauas matkustaa. Tämä onni muuttui kuitenkin aika nopeesti lähemmäs kirousta. Mun sormet ei riitä laskemaan kertoja, kun apinat tuli keskyttämään mun rauhallisen hengailuhetken parvekkeella, matkan kauppaan, rentouttavan auringonottamisen altaalla, aamiaishetken, tai muuten vaan minkä tahansa kohtauksen. Sitä kuvittelisi, että "tui tui ihana apina tule syliin niin mä silitän". Eip.
Apinat on aika agressiivisia, kun sille päälle sattuvat. Yksi meistä sai jopa hampaanjäljet mahaansa todistukseksi. Ne sähisee ja varastaa kaiken minkä käsiinsä saa pöydältä. Muutamana aamuna istuin aamiaispöydässä, niin jostain juoksi apina, hyppäsi pöytään kun joku olisi muka kutsunutkin sen, otti banaanin ja lähti taas. Mitä!? Todella hämmentävää. Yhtenä päivänä käveltiin kaupasta hotellille, niin ensin yksi apina tulee ja hyppää kiipeemään mun jalkaa pitkin ylöspäin. Siinä se roikkui, mutta tyytyi onneksi tyhjään pillimehupurkkiin jonka annoin ja lähti. Samaa aikaa seuraava oli jo repimässä mun kauppakassia pohjasta auki, otti karkkipussin ja liittyi kaverinsa seuraan. En usko koskaan olleeni yhtä hämmentynyt.
Hotellin työntekijät yleensä tömisteli ja sähisi, kun yrittivät häätää apinoita pois ihmisten parvekkeilta. Mutta apinat onneksi pelkää myös ritsaa, joita myydään siinä metsän läheisyydessä lähes jokaisessa putiikissa. Ei niitä päin tietenkään mitään ammuta, mutta jo kun ottaa ritsan käteen, niin ne lähtee karkuun. En tiedä mikä siinä on. Kävin ostamassa oman, jotta selviäisin matkasta, ja siitä oli oikeasti hyötyä. Joten jos joku on menossa sinne yöpymään, niin kannattaa ostaa, jos ei halua odottaa viiden apinan poistuvan parvekkeelta, ennenkuin voi itse mennä ulos.
Me oltii Ubudissa 6 päivää, ja 2 niistä meni siihen, että kaikki muut paitsi minä sai jostain ihan järkyttävän vatsapöpön ja oli sängyn uhreina. Tietysti olin onnellinen, että säästyin taudilta, mutta oli mulla myös vähän tylsää kun kaikki mun 3 matkaseuralaista oli poissa pelistä. Jos oltaisiin oltu Kutalla, niin mulla olis jooa ollut tekemistä yksin ja ne 2 päivää ei olisi tuntunut 2 vuodelta, mutta Ubudissa ei paljoa näkynyt edes ihmisiä iltaisin. Joten ei yöelämää tai uusia tuttavuuksia mulle, vaan makoilin altaalla ja sängyssä ja katoin salkkareita tabilla.
Henna onneksi pääsi vähän vähemmällä taudin kanssa kuin kaksi muuta, joten se jaksoi lähteä mun kanssa toisena päivänä vähän pyörimään skootterilla ja hakemassa meidän pyykit pesulasta, jotka olisin varmaan joutunut muuten jollain ihmeen keinolla kantamaan yksin. Luojalle kiitos, etten joutunut.
Eksyttiin myös ajelullamme johonkin tosi outoon paikkaan, mikä näytti vähän Eat Pray Lovesta tutulta rakennukselta, mutta siellä oli tosi paljon lintuja häkeissä ja ne huusi kuin hullut, vanhojen Indonesialaisten ihmisten kuvia seinillä ja Ketut -guru oli vaihtunut parrakkaaseen vaihtoehtoon, jolla ei ollut toista jalkaa. Juteltiin sen kanssa hetki ja lähdettiin pois. En tiedä mikä se oli ja miksi me mentiin sinne, mutta oli outoa.
Kun kaikki oli vihdoin voittanut vatsapöpön, niin otettiin taksi alle ja lähdettiin Bali Zoohon. Ubudista sinne kesti autolla n. 20 minuuttia ja sisäänpääsmaksu oli n. 20 euroa.
Singaporen eläi tarhan jälkeen paikka oli ehkä vähän mitäänsanomaton. Vaikkakin mä kyllä yleensä oon innoissani jokaisesta eläintarhasta, ja oli siellä kiva käydä. Paikka oli kierretty ehkä tunnissa, ja siihenkin mukaan lasketaan se, että jäätii syöttämään ja silittelemään norsua varmaan vartiksi. En oo ikinä ennen nähnyt norsua niin läheltä ja pelkäsin, että antaessani sille herkkuja se vie koko mun käden, kun se kietoi kärsänsä sen ympärille. Mun onnekseni käsi on vielä tallella ja pelkästään banskut maistui sille norsulle.
Seuraavana päivänä Henna lähti omille teilleen ja me muut otettiin bussiliput takaisin Kutalle. Matka kesti vähän alle 2 tuntia ja maksoi n. 4e, että eipähän ollut ainakaan hinnalla pilattu. Edellisillä matkoilla Balin sisällä meidät on tosin viety valitsemallemme hotellille, mutta tämä jätti meidät suunnilleen toiselle puolelle koko Kutaa ja meillä ei ollut todellakaan mitään hajua missä me ollaan, joten otettiin taksi määränpäänä Suka Beach Inn, ja jee saatiin meidän vanha ihana huone takaisin ja täällä nyt ollaan.
Tavattiin muutama Suomalainen tyttö ja ollaan hengailtu muutama päivä yhdessä. Outoa kuvitella, että alle 2 viikon päästä mä oon jo kotona... Nythän mä vasta aloin todella viihtymään täällä! En enää muista, millasta oli ekoina päivinä, kun olin surullinen tän paikan takia. Mä opin tykkäämään Kutasta ja sen ihme huutelijoista. Pakko ottaa irti kaiki näistä viimeisistä päivistä!
Kuullaan taas, mä lähen nyt altaalle makoilemaan :)
