I'll be home in no time

Vitsi on taas ollu jännää tää elämä. Niin jännää, että en oo kerenny tulla näköjään edes vielä Canberran seikkailuista. Ja koska johonkin vierähti 2 viikkoa niin muistikuvatkin niistä loppujenlopuksi 3 Canberrassa vietetystä päivästä on alkanut harmaantua. Koska kyllä, se on pitkä aika. Oon Melbournessa meiän uudessa kodissa ja täällä ei wifiäkään vielä ole niin näpyttelen tätä puhelimella, en tiedä miten kuvien lisääminen onnistuu vai onnistuuko ollenkaan.

Canberrasta en oo koskaan kuullu mitään hyvää. Meillä oli sinne menemiseen oikeestaan vaan yks syy ja se oli se, että me ei haluttu istua 13h putkeen bussissa Sydneystä Melbourneen, joten mentiin 5h Canberraan ja sieltä 8h Melbourneen. Isona plussana oli se, että mun kaveri Perthistä asuu 20 min Canberran ulkopuolella, joten siinä satiin meille oma matkaopas!

Saavuttiin siis perjantai-iltapäivällä ja heti ensimmäisenä saatiin työnnellä autoa käyntiin bussiaseman parkkipaikalla. Mä en tiedä miten meille aina Linnean kanssa käy tällästä, en muista kerroinko siitä täällä, kun joskus viime (aussi)kesällä oltiin ajamassa hakemaan Siiriä kyytiin niin ajettiin kanttikiveä päin ja siinä puhkes molemmat vasemman puolen renkaat. MOLEMMAT VASEMMANPUOLEN RENKAAT, MITEN? Meiän ei pitäs näköjään olla yhessä. 
Kuitenkin meitä jäi muutama mukava mieshenkilö auttamaan ja päästiin pois bussiasemalta ja asettumaan taloksi Linnean uuden hostperheen luo. En muista että oltas mitään ihmeellistä saatu aikaan sinä iltana.
Lauantai aamuna lähdettiin koko perheen voimin ajamaan Batemans Bay -rannalle n. 2,5 tuntia suuntaansa vaan toteamaan, että siellä oli kylmä ja sataa. Lapset ja Linnea kävi uimassa, syötiin lunchia ja lähdettiin ajamaan takasin kohti Canberraa, oli tärkee reissu. Illalla Linnean hostperhe lähti  kavereidensa luo viettämään iltaa, joten saatiin koko talo meidän käyttöön. Meiän oli tarkotus lähteä ulos, mutta päädyttiin tekemään dinneriksi nachoja ja istumaan yökkäreissä kotona koko ilta, katottiin super outo leffa ja mentiin aikasin nukkumaan. 

Sunnuntaina lähdettiin aikasin aamusta turisteilemaan ympäri Canberraa. Käytiin läpi parlamenttitalot, museot ja suurlähetystöt. Syötiin eväitä puistossa ja käveltiin ympäri metsiä ja aukioita kenguruiden perässä ja niitä oli niiiin monta ja ne oli niiiin sulosia ja tällä  kertaa jopa sain niistä kuvia! Linnean ruotsalainen kaveri liittyi myös meidän seuraan ja käytiin illalla kaikki yhessä syömässä. Canberran sunnuntai-ilta oli kuitenkin aika paljon verrattavissa aavekaupunkiin joten lähdettiin kotiin pakkailemaan ja valmistelemaan itseämme seuraavana aamuna koittavaa 8 tunnin bussimatkaa varten. 

Itkin taas kun pikkuvauva bussiasemalla maanantaiaamuna kun hyvästelin Linnean. En tiedä monet hyvästit/heipat/seeyoulaterit kestän enää, en oo varmaan koko 21 vuotisen elämäni aikana joutunut sanomaan näin monelle tärkeälle ihmiselle heippoja tietämättä, millon nähään seuraavan kerran. Vai nähdäänkö. Se on aika iso miinus tässä elämässä tällä hetkellä. 
Vaikka tiedän, että mitä enemmän hyvästejä sanon, niin se tarkoittaa vaan sitä, että oon joka kerta lähempänä niitä iloisia jälleennäkemisiä Suomessa. Ja siitä puheenollen: MULLA ON LENNOT SUOMEEN TAMMIKUUSSA. Oon katellut sitä samaa lentoa jostain kesäkuusta asti ja yhtenä aamuna olin tyttöjen kanssa puistossa ja vaan sen kummemmin ajattelematta sitten ostin sen. Nyt on kaikki kamppailut ohi sen suhteen, minne mä oon menossa. 

Mä menen kotiin.

I don't know where I'm going, but I sure know where I've been

Oon viettänyt lähiaikoina Momondon sivuilla varmaan aikaa enemmän kuin sosiaalisessa mediassa. Ja kaikki jotka tuntee mut tietää, että se aika on sitte aika paljon. Siellä on pyörinyt matkat Melbournesta suoraan Helsinkiin, Melbournesta Balin kautta Helsinkiin, Brisbaneen, Perthiin, tai entä jos menisinkin vaan Uuteen Seelantiin ja tulisin joskus takasin, tai mitä jos jäisinkin vaan sinne? Saisinko jonkun lahjottua jotenkin että saisin toisen vuoden viisumin? Missä ihmeessä mä vietän uudenvuoden, kun haluaisin olla kaikkialla. Perth, Sydney, Tasmania? Suomi?
Nyt kun mulla on enää alle 3 kuukautta viisumia jäljellä, kaikki viimesetkin farmille karkaamisajatukset on pyyhitty mielestä. Oon bussissa matkalla Melbourneen joka on mun ja Mian seikkailun viimenen etappi, Sinna ja mun hostperhe siellä jo oottelee. Mihin ihmeeseen nää viimeset 6 viikkoa katos? Tai itseasiassa, mihin ihmeeseen tää koko vuosi katos?
Ja missä ihmeessä mä oon 3 kuukauden päästä, sitä ei tiedä kukaan. En ees mä.

Sydneyssä vierähti viikko. Mun kaveri Perthistä asuu sen kavereiden kanssa siellä, niin oltiin niiden luona puolet viikosta ja puolet viikosta meni sitten hostelissa Bondi Beachilla. Tykkäsin meiän Byronin hostellista enemmän kun tästä jälkimmäisestä, mutta kyllä mä kestän aika missä vaan sen 4-3 yötä!
Me tultiin siis yöbussilla Coffs Harbourilta Sydneyyn ja aamulla käytiin vaan heittämässä kamat sen mun kaverin kämpille ja koska kaikki oli töissä niin lähdettiin metsästämään näitä perus turistinähtävyyksiä, mutta me kyllä taas kerran eksyttiin pahemman kerran ja käveltiin ympyrää n. 2 tuntia. Ei, en todellakaan osaa sanoa miten me aina onnistutaan. Veikkaan, että se on aika paljon yleensä mun syytä sillä mulla ei oo oikeen minkäänlaista suuntavaistoa. On aika yleistä mulle eksyä, olimpa sitten matkalla mihin vaan. Esim. kerran Perthissä lähin kotoa Sinnaa vastaan n. 500 metrin päähän ja eksyin vaikka olin asunut siinä samassa talossa ainakin puol vuotta ja sitähän vois helposti kuvitella että lähimaasto on tuttu tollasen ajan jälkeen, mutta ei mun elämässä.
Poikkesimpa nyt taas aiheesta. Kuitenkin löydettiin loppujenlopuksi Oopperatalolle ja saatiin meiän turistikuvat ja kaikki muu tarpeellinen ja tarpeetonkin ja lähdettiin takasin kämpille oottamaan, että nähtäis kaikki kaverit. Ja koska en sanoisi nukkuneeni elämäni parhaita unia siinä itkuntäyttämällä 9h bussimatkalla Sydneyyn niin päätettiin jäädä kotiin olemaan tylsiä kaikki.

Bondi beach

Lauantai-iltana mun ihana ruotsalainen kaveri Linnea joka asui mun naapurissa Perthissä ja nykysin on vallottamassa Canberraa, tuli meiän kanssa Sydneyyn! Kävin tän kaiken eksyilyn ja tallustelun takia ostamassa itelleni ihanat uudet Niket, kun on matkabudjettikin pysynyt yllättävän hyvin kasassa niin halusin kokeilla jos materiaonnellisuus korvaisi edes vähän mun ihmismenetystä ja pakko myöntää, että kyllähän se nyt vähän autto. Kenkiähän en nyt mieheen vaihtaisi missään tapauksessa!
Kuitenkin, takas Sydneyyn. Sunnuntaina käytettiin hyväksi halpaa julkista liikennettä ja mentiin kaikki neljä yhessä Manlyyn kiertelemään ja syömään. Maanantaina oli Linnean vika päivä Sydneyssä ennen töihin paluuta, ja se alkoi ihanasti muiden surffatessa Bondilla ja mä makasin onnellisena auringossa, koska toin jonkun kauheen pöpön mukanani edelliseltä stopilta niin pysyttelin poissa vedestä ja keskityin ruskettumiseen. Eikä nyt sillä että osaisin surffata muutenkaan...
Tiistaiaamuna Linnea lähti ja me pakattiin kamat ja muutettiin hostelliin. Säät ei kauheesti suosinu meitä valitettavasti niin se päivä meni leffoja katellessa. Yhtenä päivänä päästiin vielä kerran Manlyyn ja ajotettiin se niin, että lauttamatka takasin oli auringonlaskun jälkeen, että nähtiin Oopperatalo pimeellä ja olihan se nyt ihan sairaan nätti. Päiväsaikaan se on mun mielestä aikalailla samaa luokkaa kaikkien muidenkin rakennusten kanssa ja onhan sitä nyt hienompiakin maisemia tullu kateltua.

Jos joku ei tätä nyt vielä tajunnut, niin Sydney ei oikeen säväyttäny mua. Siellä vaan tällänen pikku tyttö Vantaalta eksyy ja menettää hermonsa, kun ei tiiä mikä junalinja menee minnekkin ja missä pitäs vaihtaa ja mihin junaan, että pääsee kotiin. Kaikilla on niin kova kiire ja se oma kiire on aina kaikkien muiden kiirettä tärkeempi. Bondi beach on pieni ja täynnä. Se ei ollut mun mielestä enää yhtään Australiaa, tuntu että oisin ollu taas Euroopassa. Olihan se nyt pakko tietysti nähä ja varmasti ois kaduttanut, jos en olis mennyt mutta oli myös tosi kiva perjantaina hypätä taas Greyhoundin tuttuun bussiin ja matkata Canberraan Linnean luo!

Odotukset Canberran suhteen oli aika alhaset, koska kaikki aina vaan haukkuu sitä. Halusin vaan mennä Linnean luo pariksi päiväksi, koska en tiedä, millon seuraavan kerran meille tulee mahollisuus nähä!

Manly beach

1:18am

Mä oon viimeaikoina miettinyt taas niin paljon tänne jäämistä. Mitä olisinkaan valmis tekemään sen eteen, että saisin edes hetken lisäaikaa. Tällä hetkellä mun Australiaan saapumisesta on tasan 9 kuukautta, se onkin sitten toinen juttu millon saan tän tekstin julkastua. Mähän oisin kerenny vauvan pyöräyttää jo tässä ajassa. Oon miettinyt, että miks mä en mennyt tekemään farmityötä 3 kuukaudeksi, että mä voisin olla vielä toisen vuoden? Olin jossain vaiheessa tosi innoissani Suomeen paluusta (jonka varmaan huomasi täälläkin) ja laskin päiviä paluuseen. Miksi mä tuhlasin Perthissä aikaa ihmiseen, joka lopussa (ja alussa) olikin ihan kusipää? Kun tuolla jossain oli kokoajan joku, joka olisi ollut sen kaiken arvonen. Joku, jonka takia voisin poimia banaaneja +30 asteen lämmössä 3 kuukautta putkeen. Mitä jos olisin alottanut heinäkuussa, olisin jo valmis. Mitä jos, mitä jos ja mitä jos.
Oikeesti totuus on se, että jos asiat ei olis menny just niinkuin ne meni, en tietäisi olemassa olevan sellasta ihmistä. Jos en olisi ollut oikeessa paikassa oikeeseen aikaan kaikkien niiden outojen tapaamisten, hullujen ideoiden, ylibuukattujen hostellien ja muuttuneiden suunnitelmien takia, mä en edes ajattelisi lampaan villan ja jätösten keräämisen olevan sen arvosta, että voisin viettää toisen vuoden miettien, miten paljon ikävöin mun perhettä, haluisin nähdä mun kaverit, en jaksaisi odottaa saavani tietää miten tän ja ton asian käykään, kun mä oikeesti oon palannut. On niin helppo sanoa tekstarissa yhtä ja tarkoittaa toista. On niin helppo unohtaa, kun toinen ei ookkaan enää yhen puhelun päässä.
Musta tuntuu, että ainoa syy siihen, että haluaisin tällä hetkellä jäädä on se, etten voi. Haluan sen mahdottomuuden ja ajatuksen, että "everything happens for a reason". Olipa se syy sitten mikä tahansa.

Ja ehkä Suomessa on joku, jonka takia mun ei tarvitsisi viettää elämästäni 88 päivää työskennellen hämähäkkien ja käärmeiden asuttamassa ympäristössä keskellä ei mitään. Ja ehkä ei. Mitä sitten vaikka ei olisikaan? Mä pysähdyn välillä miettimään, että mulla on ollut jo 2 mulle vakavaa parisuhdetta, joissa oon jossain vaiheessa uskonut molempien kestävän ikuisuuteen. Mitä jos mulle ei oo enää yhtäkään sellasta enää? Joku joskus sanoi, että uskoo siihen, että jokaisella ihmisella voi olla vaan 3 oikeasti vakavaa suhdetta. Mitä jos mä käytin niistä jo kaksi ja kumpikaan ei kestänyt? Mitä jos oon tavannut jo sen kolmannenkin mutta siinäkin meni jotain pieleen? Tai mitä jos vaan yhtä niistä ei lasketa? Tai. Mitä jos se ei vaan ookkaan totta? Joskus mä haluaisin vaan vastaukset kaikkiin mun kysymyksiin heti. Myös niihin isoihin ja pelottaviin, niinkuin esimerkiksi että mihin avaruus loppuu? Miksi kaikissa leffoissa parisuhteen päätyttyä voittajan kuvitellaan olevan se, joka löytää uuden ensin? Entäs se, joka löysikin oman itsensä kaiken sotkun keskeltä? Miksi mä kuvittelin joskus, etten koskaan pärjäisi yksin?

Mä oon aina tuputtamassa mun elämänviisauksia muille, vaikka tosiasiassa oon vaan yks niistä 21 vuotiaista, jotka ei tiedä, että mitä hittoa sitä tällä elämällä tekis. Äsken ehkä annoin niistä tähän astisesti parhaan: "Anna mennä vaan". Mä uskon siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Mikä on muka pahinta, mitä voisi käydä? 

"You make me wanna travel"

3 viikon lomailun jälkeen Gold Coastilla oli siis aika palata todellisuuteen. Meillä oli Greyhoundin bussiliput Brisbane-Sydney välille niin monella stopilla kun vaan jaksaa, ja meidän seuraava pysäkki Surfers paradisen jälkeen oli Byron Bay! Oon oottanut sinne pääsemistä luultavasti siitä asti, kun keksin lähteä Ausseihin. Tietenkään en aluksi ajatellut, että sinne koskaan pääsisin, mutta se osoittautuikin kaikkien niiden hyvien tarinoiden mukaiseksi, ja vielä sitäkin paremmaksi.
Mulla on taas vaan tälläsiä epämääräsiä maisemakuvia vähän sieltä täältä, vähän harmittaa että Byronilta ei tullut otettua enempää kuvia, mutta niinhän se menee, että kun on  hauskaa niin se puhelin vaan jää sinne laukkuun. Ja hyvä niin.

Me saavuttiin perille perjantai-iltapäivällä ja meillä oli molemmilla ensimmäinen hostellikokemus edessä. Yövyttiin Cape Byron YHA:ssa ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille sinne päin suuntaaville! Illalla käytiin Mian serkun kanssa syömässä ja juomassa joka sattu olemaan samaa aikaa Byronilla! Koko kylä oli kyllä täyteen buukattu school holidaysien ja pitkän viikonlopun takia, joten me ajotettiin meiänkin reissu sinne ihan sattumalta aika hyvin.

Byronilla oli varmaan 4 haivarotusta parin päivän sisään, niin mua oikeesti vähän jänskätti mennä veteen. Mutta en vaan tiiä mitään parempaa kun aamusin aalloissa lilluminen kun aallot ei oo vielä turhan isoja, niin aamulla rannan kautta mentiin lounaalle samaan seuraan kun edellisiltana ja sen jälkeen bottleshopin kautta hostellille laittautumaan. Alkuillasta on vähän hämäriä muistikuvia, mutta lähdettiin semi aikasin jo yhteen tosi kivaan ja söpöön pubiin alottelemaan jossa mua on tanssittanut aluksi vanhat miehet, kunnes jotkut kivat nuorukaiset tulikin sitten pelastamaan mut tältä ja me päädyttiinkin viettämään niiden kanssa loppuilta! Mentiin Cheeky Monkeys nimiseen baariin, jossa myös suosittelen käymään jos joku sille suunnalle sattuu, oli nimittäin yksi elämäni parhaista illoista. Tanssilattia koostui kahesta isosta pöydästä ja siellä oli vaan niin hyvä meno! Jos vähän meinasi horjahtaa niin aina oli joku ottamassa vastaan, kun Suomessa samassa tilanteessa olisi varmaan tönästy vaan kovempaa :D Mun hattu oli varmaan jokaisen tanssilattialla olevan päässä ja kerran kävin poimimassa sen myös pöytien alta. Mialle tuli huono olo niin nappasin lähimmän meidän kanssa tulleen pojan kädestä kiinni ja sanoin, että nyt lähdetään saattamaan Mia kotiin, koska a) en halunnut kävellä yksin ja b) en olis koskaan löytäny perille tai niitä poikia jonka nimiä en edes tiennyt/muistanut. Mun tarkotuksena oli mennä takasin baariin koska mulla oli siellä niin hauskaa, mutta meiän ilta päättyikin 4 tunnin kävelyyn ja istuskeluun Byronin rannalla. Kömmin maailman parhaan illan jälkeen 4 jälkeen aamuyöllä hostellihuoneeseen omasta mielestäni tosi hiljaa mutta luultavasti herättäen kaikki meiän huoneessa ja naapurihuoneenkin.
Mia herätti mut 9 tuoden aamupalaa mulle sänkyyn aaw, mulla on maailman paras kaveri. Mä niinkään en varmaan ollutkaan sitten niin hyvää seuraa sunnuntaina ylipäätään. Aamu-uinnin jälkeen kun olin melkeen tappanut itteni olemalla liian isoissa aalloissa vähän liian huonossa hapessa, me lähdettiin metsästämään mun hattua edellisillan pojilta jonka jälkeen ne lähti kotia kohti Coffs Harbourille ja me lähdettiin hakemaan pizzaa.

Maanantai aamuna kello soi puoli 6 aamulla ja me lähettiin kävelemään majakalle kattomaan auringonnousua. Nukuin sinäkin yönä aika vähän ja aika huonosti, joten sellanen varmaan 7km aamulenkki ei ollut mikään unelma mutta kyllä nää maisemat oli sen arvoset! Me siis eksyttiin takastulomatkalla ja sen takia varmaan muuten n. 3km kävely muuttui vähän pidemmäksi. Aamulenkin jälkeen mentiin rannan kautta pakkaamaan rinkkoja ja varailemaan bussimatkoja, minnekkä muuallekkaan kuin Coffs Harbourille. 
Näiden samojen edellämainittujen herrasmiesten luokse mentiin muutamaksi yöksi, siellä ne asui 5 jätkää isossa ihanassa omakotitalossa aika lähellä rantaa. Tai siis se olisi varmasti ollu ihana pienellä sisustuksella, mutta mitä nyt viideltä mieheltä voi toisaalta odottaa...

Coffs Harbourista mulla ei sinänsä ole paikkana mitään sanottavaa, seurasta olisi sitäkin enemmän. Vihaan sitä osaa matkustamisessa, että ei väliä miten ihania ihmisiä tapaat ja vaikka haluisit vaan jäädä ja olla niiden luona ikuisuuksiin, jossain vaiheessa on lähdettävä. Ja mä en enää kertaakaan jaksaisi olla se, jonka on lähdettävä. Vaikka meillä ei olekaan mitään matkasuunnitelmaa sinänsä, mutta paikkoja on kuitenkin vielä nähtävänä ja en halua muuttaa omia unelmiani kenenkään toisen takia. En ole tehnyt niin ennen enkä aio ryhtyä tässä vaiheessa muuttamaan sitä periaatetta, vaikka torstai-iltana luultavasti yhtiä vaikeimpia hyvästejä sanoessa halusin vaan ehkä vähän jäädä. Toivoin ehkä koko torstain ajan, että voisin vaan jäädä. Niin harvoin tapaa ihmisen, joka ajattelee maailmasta niin samalla tavalla ja haluaa elämältä niin samoja asioita. Jonka kanssa haluisit vaan valvoa koko yön jutellen. Nyt vasta oon tajunnut, mitä se tarkoittaa, kun ihmisen tapaa vaan elämässään niin väärään aikaan.
Rakastan matkustaa ja mun elämä on tällä hetkellä aika siistiä, mutta mä vihaan lähteä.

Kuitenkin yhteenvetona siis: mulla on takana yksi elämäni parhaista viikoista. Viime perjantaina lähettiin Gold Coastilta ja eilen perjantaina saavuttiin tittididiiii Sydneeyn! Niin pieneen aikaan mahtuu niin monta hyvää muistoa. 9 tunnin jälkeen yöbussissa vähän niin ja näin nukuttujen yöunien jälkeen olin aika huonona koko eilisen päivän, vaikka kyllä eilen Sydneyn oopperatalon näkeminen ja tänään Bondi beachilla makoileminen vähän sai taas sellasen "vitsi tää on siistiä" -fiiliksen pintaan.

Me ollaan nyt muutama yö mun kaverilla johon tutustuin Perthissä ja tiistaista perjantaihin asti meillä on hostelli varattuna Bondi beachilla! Vielä n. 3 viikkoa matkaa jäljellä, mihin se sitten meidät viekään niin aion ottaa siitä kaiken irti!

Gold Coast kuvina

Täältä tulee liian monta iPhone laatusta kuvaa Gold coastilta. Kirjotin tän jo kerran bussissa matkalla Byron Baylta Coffs Harbouriin, mutta sitten mulla ei ookkaan ollut wifiä ennenkuin tänään, niin en oo saanut julkaistua sitä. No, tulin äsken julkaisemaan niin enkös jotenkin mokannu ja kaikki teksti tästä katosi kuin tuhka tuuleen. Jep, tää on taas tätä mun elämää.

En muista enää kunnolla, mitä siinä edellisessä luki, kun siitä on jo monta päivää. Kuitenkin jotain sen tapaista, että päädyttiin viikon sijasta olemaan Gold Coastilla kolme viikkoa. Me asuttiin suomalais/aussien luona ja me saatiin tottua ehkä vähän parempiin oloihin, kun reissussa yleensä. Vaikka ei tehty sinänsä mitään ihmeellistä ja säät oli aika huonoja, niin mulla oli ihan sairaan kivaa. Ainakin nukuin ja rentouduin niin paljon, kun lomalla vaan on mahdollista. Sain tutustua ihaniin ihmisiin ja nähdä vähän erilaista Australiaa vähän eri tavalla, kun hostellista käsin. En voi koskaan tarpeeksi kiittää näitä ihmisiä, jotka kutsuivat meidät luokseen moneksi viikoksi ja olivat maailman ihanimpia ihmisiä ikinä. Sellaset ihmiset saa mut uskomaan ihmisiin taas vähän enemmän. 

Mua ärsyttää nyt niin paljon se tekstin katoaminen, että aion jättää tän tylsän ja ylilyhyen tekstin kuvineen tähän ja luvata, että seuraavaksi tulee parempaa tekstiä! Pusuja xx