7 viikon lomaan tj 39 tänään. Toisina päivinä en jaksa odottaa, toisina taas mietin, että mihin ihmeeseen oon taas itteni laittanu ja vielä saanu vedettyä jonkun muunkin tähän mun uppoavaan laivaan mukaan. No ei vaiskaan, mä luotan siihen, että me pärjätään! Oikeastaan mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kun pärjätä.
Meillä ei oooikeen sinänsä mitään suunnitelmaa ja yleensä herään aamulla jonkun uuden sekopäisen todella hyvän idean kanssa ja tekstaan Mialle innoissani mun päähänpistosta ja se raukka herää suunnilleen joka aamu mun 100 viestiin ja varmaan miettii että millasen urpon kanssa se on luvannut lähteä matkaan. Yhtenä aamuna se idea oli, että aletaan couchsurffaamaan. Se on nyt aikalailla toteutumassa, kokeillaan ainakin.
Tänään keksin, että mä haluan Tasmaniaan. Mä en tiedä mistä se tuli, en oo sinällään koskaan siitä saaresta niinkään ollut kiinnostunut. Tänään kuitenkin olin ja aloin tutkimaan asiaa ja nyt haluan sinne. Melbournesta sais menopaluu-lennot alle 90 eurolla ja kattelin jo muutamaa varteenotettavaa hostellia sieltä. Jos joku on sattunut siellä käymään ja haluaa jakaa kokemuksiaan niin ois tosi kiva!
Toisaalta vaikka ei mentäskään sinne tän meiän East Coast seikkailun aikana niin tuun asumaan Marraskuusta Tammikuuhun Melbournessa niin enköhän mä siellä pääse vielä käymään!
Muuten täällä Perthissä asiat rullaa aika samaan tasaseen ja välillä vähän tylsään tahtiin. Viimeviikolla laiskottelin taas tapani mukaan enkä tainnut yhtenäkään päivänä tehdä mitään töiden jälkeen, muuta kuin maata sängyssä. Katoin kaikki Twilightit JA Gossip Girlin 6 tuotantokauden 4 päivän aikana... Meinasin kirjoittaa, että viiden, kunnes tajusin että irkkutytöt Maria ja Hannah pakotti mut ulos perjantaina ja hyvä niin, meni ehkä vähän liian pitkälle haha, jonkun pitäs kieltää multa Netflixin käyttö.
Menetin vähän toivoni Perthin yöelämään sen jälkeen, kun Siiri lähti täältä, koska meiän viikonloppujen seikkailut oli aina ihan parhaita mutta viime perjantai melkeen veti jo kyllä vertoja niille! Oli super hauskaa ja niinkuin jokainen voi varmaan arvata niin Irkku-Suomi porukassa ei kyllä viinaa ainakaan säästelty. Suunnitelmana oli juoda parit ja olla viimeistään 12 kotona. Niinkun suunnitelmat yleensä, tämäkin nyt meni vähän pieleen ja olin kotona joskus lähempänä neljää aamuyöllä... Hups! Yhdellä meistä oli vielä lauantaiaamuna töitä, onneksi se en ollut mä.
Me tultiin äsken playdateilta kotiin ja E nukkuu ja mä hengailen sohvalla suunnitellen mun seuraavaa suurta päähänpistoa ja ootan seuraavaa viikonloppua liian innolla, koska mulla on pe-ma vapaata, WOHOO! Vaikkakin säästökuuri jatkuu...
Mua hävettää, kun mulla ei oo mistään mitään uusia kuvia piristämään näitä mun höpöttelyjä! Täällä vaan sataa ja on kylmä enkä mä jaksa vaivautua näyttämään ihmiseltä kahden alle 5 vuotiaan lapsen takia päivittäin, niin vielä tällä kertaa joudun työntämään tänne jotain rändöm kuvia, sori murut!
Mä olin ennen todella läheisyysriippuvainen. Jos mulla ei ollut kotona poikaystävää vieressä nukkumassa niin mä hädintuskin yleensä nukuin ollenkaan. Jos nukuin, niin nukahtaminen oli vaikeeta ja tein peitoista ja tyynyistä itelleni pötkylän siihen viereen makoilemaan, työnnyin kiinni seinään ettei sängyn alta vahingoosakaan tule kukaan/mitään ja pelkäsin jokaista pientä äännähdystäkin mun pienessä 39 neliöisessä yksiössä ja olin varma että siellä piileskelee murhaaja nurkan takana. Vaikka niitä nurkkia siinä kopperossa ei kovin montaa kyllä ollut. Mä harvoin tein mitään yksin, harvoin viihdyin yksin.
Mutta mä oon nyt tajunnut, etten osaa enää nukkua muuten kuin yksin. Sängyn ja varsinkin peiton jakaminen toisen kanssa on tuskaa, enkä nuku kunnolla, jos en saa vallata koko sänkyä itse ja kääriytyä isoon kahden hengen peittoon burritoksi. Ison talon äänet ei enää saa mua hereille eikä mulla ole edes sängyn vieressä seinää mihin liimautua kiinni hädän hetkellä. Mä nukun yksin mun pimeässä isossa huoneessa paremmin kuin kenenkään kainalossa.
Ja mä oon onnellisempi kuin aikoihin. Viimesen 5 vuoden aikana mulla on ollut melkeimpä kokoajan joku, jonka viereen käpertyä iltaisin. Näin kauan siihen meni tajuta, etten tarvitse sitä. Mä en ole riippuvainen kenestäkään eikä kukaan muu vaikuta mun elämän päätöksiin enää ja se on parasta, mitä tällä hetkellä tiedän.
Toinen school holidays -viikko meni loppujenlopuksi tosi nopeesti.
Maanantaina käytiin Sinnan ja lasten kanssa kattomassa leffa, jota oon odottanut enemmän tänä vuonna kun mitään Magic Mikejä tai Fast and Furiouseja eliii tittididiii Minions ❤
Tiistaina meillä oli playdatet ja keskiviikkona vietiin Sinnan kanssa isommat lapset Heurekaa vastaavaan Scitech -keskukseen. Odotin siltä vähän enemmän ja muutenkin se oli aika täynnä koulun lomien takia niin ei kauheen kauaa viihdytty siellä. Plus että hävitettiin yksi lapsikin, mutta loppu hyvin kaikki hyvin ja löydettiin karkulainen pienen etsinnän jälkeen.
Torstai ja perjantai meni jossain viikonlopunodotus-sumuissa, enkä edes muista mitä tehtiin.
Perjantai-iltana riensin heti suihkun kautta ostamaan muutaman pullon viiniä mulle ja Petralle, kun mun hostporukat tuli kotiin. Istuttiin Petralla muutaman tanskalaisen tytön kanssa pari tuntia syöden ja juoden kunnes päätin kerrankin lopettaa ajoissa ja antaa väsymyksen viedä voiton ja lähdin nukkumaan.
Olin odottanut lauantaiaamua koko viikon, koska tiesin, että saisin nukkua vihdoinkin niin pitkään kun haluan. Näistä mun uusista uniongelmista johtuen en kuitenkaan nukkunut sen pidempään kuin viikollakaan, joten kun vihdoin pääsin kotiin asti puolen päivän jälkeen, nukahdin ja heräsin muutaman tunnin päästä siihen, kun meille tuli vieraita ja mun oli aika alkaa taas näyttää ihmiseltä.
Sinä iltana kuitenkin pääsin ajoissa nukkumaan sain vihdoin hoidettua univelat kuntoon.
Sunnuntai meni pitkällä lunchilla ihanien irkkutyttöjen kanssa ja muuten vaan rentoillessa ja uuteen työviikkoon henkisesti valmistuessa.
Yhteenvetona viikonloppu oli just sitä mitä olin kaivannutkin, paljon ihania ihmisiä, läheisyyttä ja hyvää ruokaa, eipä kai sitä elämältä rankan viikon jälkeen voi muuta pyytää?
Eka viikko school holidaysejä takana ja toinen edessä. Mä oon ollu super uupunu koko viimeviikon eikä mun energia oo töiden jälkeen riittäny mihinkään muuhun kun sänkyyn ja netflixiin. Tai Harry Potter -maratoniin, mutta ulos asti en tainnut päästä yhtenäkään päivänä töiden jälkeen. Säälittävää.
 |
| Ei mostly sunny lohduta |
Joka kerta sama tarina mutta täällä on sairaan kylmä. Oisko ollu viime viikon tiistaiaamuna (edit: tossa kuvassahan lukee torstai...) kun kello kaheksalta oli ulkona viellä nolla astetta lämmintä. Mun huoneessahan sitten hengityskin muuttui höyryksi kun lämpöasteet oli sielläkin niin alhaalla. Mun oma pikku iglu, ihan kun kotona olis. Ulkona. Talviyönä lumihankeen sammuneena.
Joka tapauksessa nythän kun oon töissä ja molempien lasten kanssa joka päivä 7.15-16.15 niin ollaan yritetty keksiä jotain vähän erikoisempaa tekemistä. Välillä on vähän hankala aikatauluttaa tätä elämää kun E nukkuu vielä päikkäreitä joka päivä niin pitäs kotona olla aina viimestään yheltä. Keskiviikkoisin kuitenkin E on päivähoidossa ja mä vietän laatuaikaa I:n kanssa jonka kanssa elämä on muutenkin paljon mutkattomampaa. Jotenka tälleen talviloman kunniaksi vietiin viime keskiviikkona Sinnan kanssa sen hostlapset ja I luistelemaan! Perthin keskustassa oli ulkoluistelurata (mietittiin mun hostäidin kanssa tosin että miten ne pitää sen jäässä päivisin 10am-10pm?) ja meillä oli ihan super hauskaa. Oltiin lumisotaa Sinnan poikien kanssa ja sain pienimuotosen lumipesunkin 12 (?) vuotiaalta, vähän hävettää. Luistimet täällä ei kuitenkaan oo ihan mitään perinteisiä suomalaisia luistimia vaan sellasia hirveitä muovisia joissa on sellaset kauheet muoviset kiristysremmit ja ne sattuu sikana, meinas itku tulla mutta kestin sen 45 minuuttia kuitenkin loppuun asti vaikka lumisodan taisin kyllä hävitä.
Maanantaina ja tiistaina meillä oli molempina päivinä playdatet vikaa kertaa meiän vanhalla porukalla ja oon tosi suruna siitä että kaikki lähtee. Noh, huomenna saapuu uudet ihmiset, toivotaan että meillä olis vähintään yhtä hauskaa. Torstaipäivän ohjelmaa en kyllä nyt muista millään. Paitsi että leivoin porkkanamuffinsseja mitä kukaan ei oo kai vieläkään syönyt, en tainnu taas ihan loistaa näillä mun kokkaustaidoilla... Perjantaiaamuna perinteisesti uintitunnit ja kotiin viikonloppua odottelemaan!
Perjantai-iltana mentiin Sinnan kanssa ostamaan Ikeasta irtokarkkeja ja vanhan kunnon northbridgen baarien sijaan mentiin leffaan nauttimaan Channing Tatumista uuden Magic Miken parissa, kannattaa kyllä käydä kattomassa, se oli parempi kun se eka osa! Historiallisesti olin viikonloppuna kotona ennen 12 sängyssä nukkumassa! Launataina oli kiva kerrankin herätä ihmisten aikoihin ja lähteä ulos eikä maata koko päivää tuolla mun luolassa ja kömpiä ulos dinnerin aikaan.
Bongasin joskus viikolla instagramista yhen nätin spotin mitä lähdettiin Sinnan ja Petran kanssa ettimään ja ihmeen helposti näillä meidän kartanlukutaidoilla löydettiinkin.
(Jos jotain kiinnostaa niin se oli siellä Kings Parkin holleilla)
Käytiin cityssä dinnerillä jonka jälkeen Sinna lähti kotiin ja me mentiin Petralle syömään vähän lisää ruokaa ja kattomaan leffaa ja taas olin kotona sängyssä ennen 12! Meinasin sanoa, että hyvin sujuu rahansäästö kun ei lähe juhlimaan viikonloppuna mutta mun viikkobudjetti meni viime viikolla kyllä taas sen verran yli että tää viikko sitten köyhäillään jälleen kerran. Eipä siinä mitään, ei mulla mitään tekemistä olisi kyllä ollutkaan, saatika sitten haluja tehdä taaskaan yhtään mitään.
Tän viikon missio on käydä lenkillä ja yrittää pysyä erossa peanutbutterleivistä että en nyt ihan possulta näyttäis 54 (!!!!!!!!!!) päivän päästä kun meiän East Coast seikkailu alkaa.
Siitä on tänään tasan puoli vuotta kun mä lähdin kotoa. Tasan puoli vuotta siitä kun mä näin mun rakkaat ja tepastelin itkien silmät päästäni rohkeesti Helsinki-Vantaan ovista sisään rinkka selässä kohti mun unelmia. Järkyttävää miten siitä on jo niin kauan. 6 kuukautta. Tasan 9 kuukautta sitten muutes tulin Balilta kotiin, apua.
Kaduttaako? Ei.
Onko ikävä? On.
Täällä on taas satanu muutaman päivän ja mua masentaa. Mun koko viikko on mennyt siihen, että oon ollu niin huonolla tuulella kokoajan että en oo jaksanut itekään itteeni. E on ollu kipeenä kans koko viikon ja se on ollu ihan monsterilapsi ja perjantai-iltana sanoinkin mun hostvanhemmille, että mun pää meinas räjähtää ja onneksi on perjantai.
Joten koko viikko on mennyt siis harvinaisen omissa oloissa, en yleensä ihan näin paljon tykkää olla yksin. Plussaa on se, että en oo sen takia tuhlannu rahaa melkeen yhtään tällä viikolla (paitsi apteekkiin eilen $160, hups)! Säästökuuri sujuu siis ihan ok.
Mun tarkotuksenahan oli tulla höpöttämään au pair elämästä ja mun viikkorutiineista mutta arvatkaa otinko yhen yhtäkään kuvaa tai muutakaan mistään mitä tehtiin tällä viikolla? En. Joten tulin aikani kuluksi höpöttämään muista jutuista, nimittäin ulkona sataa ja oon yksin kotona, mut on hylätty ja mulla on super tylsää.
Eilen oli taas yhden mun kaverin läksiäiset. Mä vihaan sitä, että tiedän, että jossain vaiheessa joudun sanomaan hyvästit kaikille ihmisille, jotka on mun elämässä tällä hetkellä. Muistan vieläkin, miten paljon pillitin, kun Siiri lähti. Vaikka mä tiedän, että me nähdään uudestaan, mutta kaikkien kanssa ei oo sama asia. Mites ne ihmiset, jotka asuu täällä? Kun mä täältä lähden (TASAN 2 KUUKAUDEN PÄÄSTÄ!!!), mä tiedän etten nää niitä enää ikinä. Oon huomannut, että oon alkanut ottaa etäisyyttä ihmisiin, joista välitän kovasti, mutta tiedän että joudun hyvästelemään ne kohta ikuisiksi ajoiksi. Musta tuntuu että oon vaan henkisellä tasolla rakentanut jonkun muurin mun ympärille, ettei sitten kohta satu ja lujaa. Toisaalta mun pitäis varmaan vaan yrittää nauttia näistä vikoista kuukausista läheisten ihmisten kanssa, mutta en tiiä miten kun se "mitä tapahtuu sitten kun sä lähet?" -kysymys on kokoajan siinä.
Mun omaan lähtöön on tänään 62 päivää! En jaksa odottaa ensinnäkään meiän reissua, sitä että kohta nään Mian kaiken tän ajan jälkeen ja toisekseen sitä, että pääsen pois Perthistä. Kyllä mulla varmasti tulee ikävä tätä kaupunkia, on tästä tullut jo koti mutta oon niin valmis jättämään tän paikan taakseni ikuisiksi ajoiksi.
Ja nyt kun Suomessa on super hyvät säät ja aamusin kun herään ja puhelimen näytöllä on tuhat ilmotusta Whatsapista ja Snapchatista ja niitä täällä sateisessa Australiassa katellessa tulee kyllä suru puseroon ja niin paljon kun tätä elämää täällä rakastankin, niin mä en jaksa odottaa, että pääsen näkemään kaikki ihmiset sillä toisen puolen maailmaa. Kyllä mulla vaan nyt on vähän ikävä Suomeen. Suomi on aina koti ja mä haluan tulla takasin! Sitten puolen vuoden päästä... Ainakin siihen asti, että kyllästyn taas ja pakkaan laukut uusia seikkailuja varten.
