Let's save the truth for one more night

Täällä on taas satanu muutaman päivän ja mua masentaa. Mun koko viikko on mennyt siihen, että oon ollu niin huonolla tuulella kokoajan että en oo jaksanut itekään itteeni. E on ollu kipeenä kans koko viikon ja se on ollu ihan monsterilapsi ja perjantai-iltana sanoinkin mun hostvanhemmille, että mun pää meinas räjähtää ja onneksi on perjantai.
Joten koko viikko on mennyt siis harvinaisen omissa oloissa, en yleensä ihan näin paljon tykkää olla yksin. Plussaa on se, että en oo sen takia tuhlannu rahaa melkeen yhtään tällä viikolla (paitsi apteekkiin eilen $160, hups)! Säästökuuri sujuu siis ihan ok.

Mun tarkotuksenahan oli tulla höpöttämään au pair elämästä ja mun viikkorutiineista mutta arvatkaa otinko yhen yhtäkään kuvaa tai muutakaan mistään mitä tehtiin tällä viikolla? En. Joten tulin aikani kuluksi höpöttämään muista jutuista, nimittäin ulkona sataa ja oon yksin kotona, mut on hylätty ja mulla on super tylsää.

Eilen oli taas yhden mun kaverin läksiäiset. Mä vihaan sitä, että tiedän, että jossain vaiheessa joudun sanomaan hyvästit kaikille ihmisille, jotka on mun elämässä tällä hetkellä. Muistan vieläkin, miten paljon pillitin, kun Siiri lähti. Vaikka mä tiedän, että me nähdään uudestaan, mutta kaikkien kanssa ei oo sama asia. Mites ne ihmiset, jotka asuu täällä? Kun mä täältä lähden (TASAN 2 KUUKAUDEN PÄÄSTÄ!!!), mä tiedän etten nää niitä enää ikinä. Oon huomannut, että oon  alkanut ottaa etäisyyttä ihmisiin, joista välitän kovasti, mutta tiedän että joudun hyvästelemään ne kohta ikuisiksi ajoiksi. Musta tuntuu että oon vaan henkisellä tasolla rakentanut jonkun muurin mun ympärille, ettei sitten kohta satu ja lujaa. Toisaalta mun pitäis varmaan vaan yrittää nauttia näistä vikoista kuukausista läheisten ihmisten kanssa, mutta en tiiä miten kun se "mitä tapahtuu sitten kun sä lähet?" -kysymys on kokoajan siinä.

Mun omaan lähtöön on tänään 62 päivää! En jaksa odottaa ensinnäkään meiän reissua, sitä että kohta nään Mian kaiken tän ajan jälkeen ja toisekseen sitä, että pääsen pois Perthistä. Kyllä mulla varmasti tulee ikävä tätä kaupunkia, on tästä tullut jo koti mutta oon niin valmis jättämään tän paikan taakseni ikuisiksi ajoiksi.

Ja nyt kun Suomessa on super hyvät säät ja aamusin kun herään ja puhelimen näytöllä on tuhat ilmotusta Whatsapista ja Snapchatista ja niitä täällä sateisessa Australiassa katellessa tulee kyllä suru puseroon ja niin paljon kun tätä elämää täällä rakastankin, niin mä en jaksa odottaa, että pääsen näkemään kaikki ihmiset sillä toisen puolen maailmaa. Kyllä mulla vaan nyt on vähän ikävä Suomeen. Suomi on aina koti ja mä haluan tulla takasin! Sitten puolen vuoden päästä... Ainakin siihen asti, että kyllästyn taas ja pakkaan laukut uusia seikkailuja varten.