I promise when I touchdown it'll be like I never left

Siitä on jo vähän aikaa, kun mulle iski ensimmäinen kauhea koti-ikävä. Mulla oli ollut koko aamupäivän jotenkin tosi paha mieli ja olin just laittanut tytöt päikkäreille, kun seisoin yksin keittiössä ja mä vaan yhtäkkiä romahdin ja aloin itkemään ihan hulluna. Istuin siinä lattialla vaikka kuinka kauan ja itkin kun pikkuvauva. Muistin, että mun ihana kaveri kirjotti mulle kolme kirjettä kun mä lähdin, yhden sain lukea lähdettyäni, yksi oli koti-ikävää varten ja yhden saa avata sitten, kun rakastun. Kaivoin kirjeet esiin ja istuin sohvalla nauraen ja itkien samaa aikaa, koska siinä luki kaikki mitä mä tarvitsin sillä hetkellä.
Mä oon lähiaikoina miettinyt, millasta olisi olla taas Suomessa. Yksi viesti ihmiseltä, jota ei oo nähnyt aikoihin. Yksi kuva ihmisestä, jonka näkemisestä voisi vaikka maksaa, jos saisi vaan yhden halin. Ne oikeat sanat siltä ihmiseltä, jolta et olisi niitä koskaan odottanut. Kaikki tollanen jokapäiväinen normaali asia saa mut miettimään kotia.
Mutta sitten toisaalta ei ne viestit tai kuvat tuntuisi samalta, jos sen kaiken voisi saada nyt heti. Sitä "oisitpa täällä" -viestiä ei olisi koskaan tullut, jos olisin saatavilla.

Toissapäivänä tuli täyteen 4 kuukautta Australiassa. Aika on mennyt niin nopeasti, että tiedän, että loputkin kuukaudet menee yhdessä hujauksessa ja kohta mun suurin ongelma onkin, että kenet soitan hakemaan mua Helsinki-Vantaan lentokentältä ja minne mun matka jatkuu sieltä rinkan kanssa.  Alkuperäisen suunnitelman mukaan oisin täällä enää 2 kuukautta. Onneksi se alkuperäinen suunnitelma on kuitenkin ollutta ja mennyttä ja uusi on toteutumassa! Mä nään mun ihanan Mian Brisbanen lentokentällä 6.9 ja siitä alkaa meiän yhteinen seikkailu kohti Melbournea! Niinkun aina, tää koko suunnitelma lähti käyntiin tylsänä työpäivänä asematunnelin Picnicissä, ja nyt lennot on varattu ja lähtöön on 113 päivää. Mä oon vaan niin onnellinen, mä en olisi ikinä uskonut, että tää oikeesti tapahtuu! En voisi kuvitellakaan parempaa matkaseuraa ja en malta oottaa että nään Mian apuaaaaaa!

Sain selville pari päivää sitten, että suomalaiset saa Uuteen Seelantiin ilmasen working holiday -viisumin, ja siitähän mä vasta innostuin. Miksei kukaan oo kertonut mulle tästä aikasemmin? Mikään eikä kukaanhan nyt siis sano, että mä ryntään sinne heti ensimmäisenä kun mun Aussiviisumi menee umpeen, mutta on kiva tietää, että sellanenkin vaihtoehto on olemassa ;)

Muuten arki täällä sujuu aika normaalisti, kaikki on niin tavallista, että en oikeen tiiä mitä siitä kirjoittaa. Mun työajat on vähän muuttunut ja maanantaisin alotan vasta 12.30 joka antaa mukavan laskun takas arkeen rankan viikonlopun jälkeen. Täällä alkaa pikkuhiljaa olemaan "talvi", joka on mun mielestä yksi iso vitsi. Kaupat on täynnä kaulahuiveja ja paksuja takkeja ja näin jo joku aika sitten jollain untuvatakkia muisuttavan koltun päällä kun itse vedin ulkona farkkusortseissa. Myönnän, että yöt on täällä välillä tosi kylmiä ja muakaan ei oikeesti enää naurattanut yksi aamu, kun heräsin ja mun huoneessa oli lämmintä +9 astetta ja ulkona +3. Olin kauheessa nuhassa muutaman viikon putkeen ja nukuin paksuissa pitkissä vaatteissa ja kahdella peitolla viikon putkeen etten kuolisi tänne taloon mihin ei ole rakennettu minkäänlaista lämmitysjärjestelmää, mutta muutama viimeyö on jo mennyt ihan pelkässä t-paidassa nukkuessa yhden peiton kanssa, joten eipähän nekään antarktiset olosuhteet sitten kauaa näköjään kestänyt.

Yksi tosi urpo juttu täällä on myös se, että baareissa harvemmin on narikkaa. Siinä sitten joka viikonloppu miettii, että jaksaako kantaa takkia mukana joka paikkaan vai valitseeko jäätyä yöllä kotiin lähtiessä. Tähän asti joka kerta oon valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, ja hyvin oon pärjännyt vaikka viime lauantainakin istuttiin yhden hostellin pihalla melkein aamu viiteen asti. Kaikki muut valitti kyllä jostain kumman syystä, että on vähän vilposa mutta mua varmaan lämmitti illalla Sinnan kanssa juotu viiniboksi sen verran, että ei mulla kyllä kylmä ollut. Tai sitten se on vaan Suomalaista sisua, niinkuin yleensä kaikille väitän. Asialla ei ole mitään tekemistä mun kehossa olevien promillien kanssa, tai sen että oon jo liian monta kertaa ollut porukasta se, joka ei pääse baariin sisään. Sitten kun pääsen, niin mua on kyllä kehotettu myös henkilökunnan puolesta lähtemään kun vielä pystyn siihen omin jaloin. Hupsista keikkaa, veikkaan että täällä ei vaan olla totuttu suomalaiseen juomiskulttuuriin.

Tänään mun täytyy kyllä harkita kahteen kertaan sitä takkijuttua, koska ulkona on satanut koko päivän joten tänä yönä saattaisi jopa Suomalaiselle tulla kylmä ulkona. Katotaan nyt! Sinna on jo matkalla meille viinin kanssa, joten mun pitää rientää tekemään tälle naamalle jotain, ihanaa viikonloppua teille mussukat! xx

On our way to Kalbarri

Tossa muutama viikonloppu sitten vuokrattiin tyttöjen kanssa auto ja suunnattiin kohti Kalbarrin kansallispuistoa. Jos jollekkin Natures Window sanoo mitään, niin se on siellä.
Lähdettiin Perthistä lauantai aamuna ajamaan kohti pohjosta, pysähdyttiin matkalla Pinnacles national parkiin ja oltiin meiän campingalueella vasta joskus 8-9 aikaan illalla, ja koska aurinkohan täällä laskee nykyään jo ennen kuutta niin oli aika mielenkiintosta pystyttää telttoja pimeellä. Kyllä, minä olin telttailemassa kaksi yötä, uskokaa tai älkää.
Takastullessa käytiin Lancelinissa vuokraamassa laudat ja mentiin kokeilemaan sandboardingia!

Reissusta on sen verran kauan, että en ihan jokaista yksiyiskohtaa myöten kaikkea muista ja mun ärsytys telttailua, kärpäsiä joita oli ihan liikaa ja joka paikassa ja kaikkea muuta kohtaan on laskenut siihen pisteeseen että muistelen tätä matkaa hymyssä suin, joten annan tämän kerran kuvien kertoa kaiken oleellisimman. Sitä, mitä kuvilla en voi kertoa on se, että koskaan en tuu tottumaan siihen, että tien vieressä pomppii kenguruita ja emulintuja.

Kavuttiin tonne alas uimaan 

We all thought that we'd hop to the plane for greener grass

Hups, on taas aika päässy vähän vierähtämään viime kerrasta. Oon avannut tän sivun kirjottaakseni jotain noin sata kertaa, mutta jokaisella kerralla kahden rivin jälkeen oon vaan poistanut koko jutun. Syytä siihen ei oikeen ole, en vaan tiedä mitä sanoisin. Täällä tapahtuu kokoajan jotain, mutta sitten ei kuitenkaan mitään. Tää pallonpuolisko on tehnyt musta täysin eri ihmisen, joka olin vielä viime vuonna. Kai on vaan tuntunut helpommalta olla tulematta tänne kohtaamaan sitä totuutta, mutta toisaalta taas mä niin kovasti haluan kirjottaa. Sehän nyt on tietysti sanomattakin selvää, että ihan kaikkea tännekään ei oo ihan soveliasta kertoa :D

Joka tapauksessa, yritän nyt jotenkin yrittää muistaa, mitä täällä on tapahtunut kahden viime kuukauden aikana.
Noh, ainakin ne synttärit mistä oon tännekkin viimeisenä panikoinut on nyt juhlittu (Siinä 1,5kk sitten...). Vuosia tuli mittariin se 21 joka ei enää tunnukaan loppujenlopuksi niin pahalta. Siitä asti kun täytin 19, oon potenut hirveetä ikäkriisiä. MIKSI? Näköjään mulla meni 2 vuotta tajuta, että mulla ei oo mihinkään kiire, elämä on tässä ja nyt. Mä kerkeen istua koulussa ja töissä vielä monen vuoden päästä, mutta tätä, mitä mulla on nyt, en saa takaisin kun kerran täältä lähden, joten miksi stressaisin nyt asioista, mille en kuitenkaan tällä hetkellä voi tehdä yhtään mitään? Selvästi siinä puolisen vuotta sitten lähteminen oli jostain syystä paras vaihtoehto ja täällä ollaan, niin ollaan nyt sitten täysillä ja niin pitkään kun voidaan. Joka tarkoittaa siis sitä, että mun "max. 6kk Australiassa" muuttuikin hyvin nopeesti "vähintään 12kk Australiassa". Enköhän mä sen jälkeen oo valmis lähtemään. Minne? Sitä mä en vielä tiedä.

Mulla on mennyt viimenen viikko vähän yksinolon totuttelemiseen. Pääsiäisen pitkän viikonlopun asuin Siirillä, ja sen jälkeen Siiri muuttikin meille melkein 3 viikoksi, kunnes sen oli aika palata Suomeen. Syitä tähän en ala avaamaan täällä, koska se nyt ei sinänsä oo mun asia alkaa niitä kertomaan. Meidän melkein kuukauden mittaiseen 24/7 toistemme kanssa elämiseen mahtui kyllä vaikka minkälaisia seikkailuja ja itkuhan siinä sitten tuli kun Siiri lähti ja mä jäin oman onneni nojaan Perthiin. Okei, on mulla muitakin kavereita mutta kyllä mulla on ikävä mun Sirpaa :( Kun Siiri lähti perjantaina, mä lähdin lauantaiaamuna pienelle roadtripille pohjoseen päin (koitan kirjottaa siitä oman juttunsa), joten siinäkin vältin yksinolemisen taas kahdeksi yöksi.

Mitäs muuta? Oon tässä välissä kerenny käydä ottamassa uuden tatuoinnin, nähnyt elämäni ensimmäiset kengurut luonnossa, nähnyt PINGVIINEITÄ!!!! tosin eläintarhassa mutta silti, ne on mun elämäni rakkaus. Oon viettänyt 2 viikonloppua keskenään lasten kanssa kotona. Oon tuhlannut liikaa rahaa vaikka mun pitäs säästää Syyskuun reissua varten, oon shoppaillut ja käyny ulkona liian monta kertaa, mutta kerrankos sitä eletään ;) Mun tietokone myöskin tosian hajos, esc-näppäimen päälle kaatui kynsilakanpoistoainetta ja nyt N kirjainta painessa tulee NY ja T kirjainta painaessa tulee BT ja O kirjaimen käyttö on lähes mahdotonta koska se painaa jostain syystä alas osoittavaa nuolinäppäintä samaa aikaa. Fuck logic, noi kirjaimet ei selvästikkään oo lähelläkään tosiaan koko näppäimistössä ja sitä poistoainetta kaatui ainoastaan esc-näppäimelle. Tää on tätä mun elämää. Tietysti myös mun kaikki salasanat sisältää kaikkia noita kirjaimia niin oon kyllä saanut laittaa aivot koetukselle keksiessäni, miten ylipäätään pääsisin avaamaan mun koneen. Onneksi mulla on myös tabi.

Tosiaan Perthissä tulen viettämään seuraavat 4 kuukautta ja Syyskuun alussa saan vieraan kotisuomesta mun kanssa reissamaan East Coastille kunnes Lokakuun lopussa asettaudun taas hetkeksi aloilleni Melbourneen ja se mitä tapahtuu sen jälkeen on vielä mullekkin mysteeri. Ehkä mua odottaa Suomen ihana talvi ja ikuiset hyvästit Australialle, Skotlantiinkin oon saanut kutsun ja kyllähän mulla ois vähän ikävä Baliakin.
Tässä teille nyt vähän kaikkea ja ei oikeen mitään, ainakin tiedätte että täällä ollaan hengissä! Pusuja x

Happymeee(al) hahhaha