I promise when I touchdown it'll be like I never left

Siitä on jo vähän aikaa, kun mulle iski ensimmäinen kauhea koti-ikävä. Mulla oli ollut koko aamupäivän jotenkin tosi paha mieli ja olin just laittanut tytöt päikkäreille, kun seisoin yksin keittiössä ja mä vaan yhtäkkiä romahdin ja aloin itkemään ihan hulluna. Istuin siinä lattialla vaikka kuinka kauan ja itkin kun pikkuvauva. Muistin, että mun ihana kaveri kirjotti mulle kolme kirjettä kun mä lähdin, yhden sain lukea lähdettyäni, yksi oli koti-ikävää varten ja yhden saa avata sitten, kun rakastun. Kaivoin kirjeet esiin ja istuin sohvalla nauraen ja itkien samaa aikaa, koska siinä luki kaikki mitä mä tarvitsin sillä hetkellä.
Mä oon lähiaikoina miettinyt, millasta olisi olla taas Suomessa. Yksi viesti ihmiseltä, jota ei oo nähnyt aikoihin. Yksi kuva ihmisestä, jonka näkemisestä voisi vaikka maksaa, jos saisi vaan yhden halin. Ne oikeat sanat siltä ihmiseltä, jolta et olisi niitä koskaan odottanut. Kaikki tollanen jokapäiväinen normaali asia saa mut miettimään kotia.
Mutta sitten toisaalta ei ne viestit tai kuvat tuntuisi samalta, jos sen kaiken voisi saada nyt heti. Sitä "oisitpa täällä" -viestiä ei olisi koskaan tullut, jos olisin saatavilla.

Toissapäivänä tuli täyteen 4 kuukautta Australiassa. Aika on mennyt niin nopeasti, että tiedän, että loputkin kuukaudet menee yhdessä hujauksessa ja kohta mun suurin ongelma onkin, että kenet soitan hakemaan mua Helsinki-Vantaan lentokentältä ja minne mun matka jatkuu sieltä rinkan kanssa.  Alkuperäisen suunnitelman mukaan oisin täällä enää 2 kuukautta. Onneksi se alkuperäinen suunnitelma on kuitenkin ollutta ja mennyttä ja uusi on toteutumassa! Mä nään mun ihanan Mian Brisbanen lentokentällä 6.9 ja siitä alkaa meiän yhteinen seikkailu kohti Melbournea! Niinkun aina, tää koko suunnitelma lähti käyntiin tylsänä työpäivänä asematunnelin Picnicissä, ja nyt lennot on varattu ja lähtöön on 113 päivää. Mä oon vaan niin onnellinen, mä en olisi ikinä uskonut, että tää oikeesti tapahtuu! En voisi kuvitellakaan parempaa matkaseuraa ja en malta oottaa että nään Mian apuaaaaaa!

Sain selville pari päivää sitten, että suomalaiset saa Uuteen Seelantiin ilmasen working holiday -viisumin, ja siitähän mä vasta innostuin. Miksei kukaan oo kertonut mulle tästä aikasemmin? Mikään eikä kukaanhan nyt siis sano, että mä ryntään sinne heti ensimmäisenä kun mun Aussiviisumi menee umpeen, mutta on kiva tietää, että sellanenkin vaihtoehto on olemassa ;)

Muuten arki täällä sujuu aika normaalisti, kaikki on niin tavallista, että en oikeen tiiä mitä siitä kirjoittaa. Mun työajat on vähän muuttunut ja maanantaisin alotan vasta 12.30 joka antaa mukavan laskun takas arkeen rankan viikonlopun jälkeen. Täällä alkaa pikkuhiljaa olemaan "talvi", joka on mun mielestä yksi iso vitsi. Kaupat on täynnä kaulahuiveja ja paksuja takkeja ja näin jo joku aika sitten jollain untuvatakkia muisuttavan koltun päällä kun itse vedin ulkona farkkusortseissa. Myönnän, että yöt on täällä välillä tosi kylmiä ja muakaan ei oikeesti enää naurattanut yksi aamu, kun heräsin ja mun huoneessa oli lämmintä +9 astetta ja ulkona +3. Olin kauheessa nuhassa muutaman viikon putkeen ja nukuin paksuissa pitkissä vaatteissa ja kahdella peitolla viikon putkeen etten kuolisi tänne taloon mihin ei ole rakennettu minkäänlaista lämmitysjärjestelmää, mutta muutama viimeyö on jo mennyt ihan pelkässä t-paidassa nukkuessa yhden peiton kanssa, joten eipähän nekään antarktiset olosuhteet sitten kauaa näköjään kestänyt.

Yksi tosi urpo juttu täällä on myös se, että baareissa harvemmin on narikkaa. Siinä sitten joka viikonloppu miettii, että jaksaako kantaa takkia mukana joka paikkaan vai valitseeko jäätyä yöllä kotiin lähtiessä. Tähän asti joka kerta oon valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, ja hyvin oon pärjännyt vaikka viime lauantainakin istuttiin yhden hostellin pihalla melkein aamu viiteen asti. Kaikki muut valitti kyllä jostain kumman syystä, että on vähän vilposa mutta mua varmaan lämmitti illalla Sinnan kanssa juotu viiniboksi sen verran, että ei mulla kyllä kylmä ollut. Tai sitten se on vaan Suomalaista sisua, niinkuin yleensä kaikille väitän. Asialla ei ole mitään tekemistä mun kehossa olevien promillien kanssa, tai sen että oon jo liian monta kertaa ollut porukasta se, joka ei pääse baariin sisään. Sitten kun pääsen, niin mua on kyllä kehotettu myös henkilökunnan puolesta lähtemään kun vielä pystyn siihen omin jaloin. Hupsista keikkaa, veikkaan että täällä ei vaan olla totuttu suomalaiseen juomiskulttuuriin.

Tänään mun täytyy kyllä harkita kahteen kertaan sitä takkijuttua, koska ulkona on satanut koko päivän joten tänä yönä saattaisi jopa Suomalaiselle tulla kylmä ulkona. Katotaan nyt! Sinna on jo matkalla meille viinin kanssa, joten mun pitää rientää tekemään tälle naamalle jotain, ihanaa viikonloppua teille mussukat! xx