There's still another million miles to come

Mä aattelin jossain vaiheessa, että en jaksa edes vaivautua hankkimaan uusia kavereita Melbournessa. Se johtui enimmikseen varmaan siitä, että oikeesti en kestä enää yhtiäkään hyvästejä. Ja kuka jaksaa nähdä sen vaivan kahden kuukauden takia? Plus että mun yksi parhaista kavereista Perthistä on tulossa tänne hostperheineen mun vikaksi kuukaudeksi myös, joten se olis tarkottanut vaan kuukautta yksin, ja sen nyt kestää kuka vaan.  Musta tuntui muutenkin, että mikä järki oli edes tulla tänne enää, miks en vaan mennyt kotiin? Mun hostäiti puhui mulle kuitenkin järkeä, niinkuin aina. Mä olin niin koti-ikävissä ja niissä matkanjälkeisissä masennuksissa, että olin melkeen valmis makaamaan sängyssä kuukauden yksinäni nyt kun meiän wifikin toimii (JEEE).
Kuitenkin tajusin myöhemmin, että tässä ajattelutavassa nyt ei oo taas järkeä ja löysin ihania ihmisiä mun ympärille mun kahdeksi vikaksi kuukaudeksi Australiassa.

Aika on taas tapansa mukaan mennyt ihan hullun nopeesti. Oon asunut kohta jo kuukauden Melbournessa ja kaksi jäljellä! Laskin eilen mun viikonloppuja ja niistä kahdeksasta mulla on jo neljälle suunnitelmia. Joten mulla on 4 viikonloppua jäljellä täällä kaupungissa. Paniikki iskee. Oon vaan aina suunnitelmia tehdessä voinut olla sillee "ihan sama, kyllä mulla on aikaa". Vaan eipä ole enää, aika alkaa tehä jotain tällä elämällä. APUAAA.

Mitäs mä oon sitte tehny? Olin viime viiikolla super paljon töissä, kun mun molemmat hostvanhemmat oli Perthissä muutaman yön ja noh, uusi kotikaupunki ja muuttaminen ja uudet kuviot tuo aina vähän ylimääräsiä menoja muutenkin. Joten ma aamusta to iltaan asti suunnilleen 24/7 lapsista vastuussa oleminen sai kyllä mut haluamaan viikonloppuna ulos. Nostan kyllä taas hattua kaikille äideille, en tiiä miten te teette sen. Viime keskiviikkona E itki melkeimpä koko päivän, raivos ja huus ihan turhasta. Vaikka vein ne eläintarhaan. Tänään sama juttu, päikkäreiden jälkeen huutamisesta ei oo tullu loppua. Aina toisinaan mietin, mitä ihmettä mä täällä vielä teen. Mulla alkaa pikkuhiljaa loppua hermot kesken. Vaikka kuinka kivaa mulla onkin ollut ja mun hostperhe on paras, mitä ikinä voi saada niin en mä kyllä toista vuotta tätä työtä tekis. Tai no, ikinä ei pidä sanoo ikinä
Muuten työt on ollu aika perus. En jotenki koskaan jaksa oikeen selittää päiväkohtasesti mitä ollaan tehty lasten kanssa tai muutenkaan tunkea joka paikkaa täyteen niiden kuvista, kun oon ollut täällä jo ikuisuuden niin se tuntuu jotenki turhalta. Ehkä joku päivä väännän tänne jonkun au pair postauksen vielä.

Oon saanu viimeaikoina tutkittua tätä meiän lähiympäristöäkin vähän, oon löytänyt låhimmän ruokakaupan (1,6km), viinakaupan (1,6km), kirjaston (2km), IKEAN (5km) ja jopa lenkkipolulle oon raahannut itteni melkeen joka päivä, paitsi viikonloppuisin... Mä en tuolla reissussa paljoo katellu mitä suuhuni laitoin ja se näkyy kyllä nyt. Mutta pointti oli se, etttä ei tässä oikeesti lähellä lähellä oo mitään. Mutta kai se menee usein niin täällä, koska kaikilla on autot niin ne on silleen "asutaan niin lähellä kaikkea" mutta koska kaikki ajaa joka paikkaan, niin ei sitä tajua. Perthissä mulla oli kilometrin säteellä kaikki ruokaupasta leffateatteriin ja lemppari vaatekauppoihin. Se nyt ei toisaalta rahan säästämisen kannalta ollu hirveen hyvä juttu. Siellä pääsin rannalle kotiovelta alle vartissa, täällä seikkailen St. Kildan rannalle trameilla tunnin. Lähimmästä leffateatterista ei oo tietookaan, eikä täällä kai kauheesti edes ketään asu. Pääsen tosin cityyn hyvinä päivinä puolessa tunnissa. Kuitenkin, Perthin Woodlands voittaa siis Melbournen Kewin aika 6-0.

Mun on tosi vaikeeta tajuta täällä kokoajan lämpenevissä (tänään +30), että kohta on joulu. Missä lumi, missä kylmyys ja 4pm laskeva aurinko, kärttyset ihmiset ja toppatakit? Siitä tulee vaan niin super outoa. Mutta oon ilonen, että pääsen viettämään joulun mun ihanan hostperheen kanssa, vaikka oiskin ehkä +30 ja makaisin bikineissä koko päivän.

Yksi juttu vielä. Jos voisin kadottaa maailmasta yhden ja vain yhden ötökän, ötökkälajin mikä lie, se olis saatana kyllä KÄRPÄSET! Ei niistä oo Suomessa tai missään muuallakaan ollut mulle koskaan mitään vaivaa, mutta täällä. En tiedä mitä ahdistelijakärpäsiä Ausseissa on, mutta ne menee kaikkialle. Joka ikiseen paikkaan mihin ne pääsee. Ja mä tarkotan joka ikiseen. Korviin, nenään, suuhun, silmistäkin yrittää saada jotain irti. Jos pysähdyt paikalles niin ei aikaakaan niin ne on vallanut sun koko kropan. Ja auta armias jos sulla on ruokaa. Ne on oksettavia olentoja ja niin ärsyttäviä. Vaikka kuinka vihaan hämähäkkejä, ne varmasti vihaa mua yhtä paljon eikä yritä tunkeutua muhun ja pysyy visusti siellä omissa oloissaan, niin ne saa nyt kyllä jäädä.