1:18am

Mä oon viimeaikoina miettinyt taas niin paljon tänne jäämistä. Mitä olisinkaan valmis tekemään sen eteen, että saisin edes hetken lisäaikaa. Tällä hetkellä mun Australiaan saapumisesta on tasan 9 kuukautta, se onkin sitten toinen juttu millon saan tän tekstin julkastua. Mähän oisin kerenny vauvan pyöräyttää jo tässä ajassa. Oon miettinyt, että miks mä en mennyt tekemään farmityötä 3 kuukaudeksi, että mä voisin olla vielä toisen vuoden? Olin jossain vaiheessa tosi innoissani Suomeen paluusta (jonka varmaan huomasi täälläkin) ja laskin päiviä paluuseen. Miksi mä tuhlasin Perthissä aikaa ihmiseen, joka lopussa (ja alussa) olikin ihan kusipää? Kun tuolla jossain oli kokoajan joku, joka olisi ollut sen kaiken arvonen. Joku, jonka takia voisin poimia banaaneja +30 asteen lämmössä 3 kuukautta putkeen. Mitä jos olisin alottanut heinäkuussa, olisin jo valmis. Mitä jos, mitä jos ja mitä jos.
Oikeesti totuus on se, että jos asiat ei olis menny just niinkuin ne meni, en tietäisi olemassa olevan sellasta ihmistä. Jos en olisi ollut oikeessa paikassa oikeeseen aikaan kaikkien niiden outojen tapaamisten, hullujen ideoiden, ylibuukattujen hostellien ja muuttuneiden suunnitelmien takia, mä en edes ajattelisi lampaan villan ja jätösten keräämisen olevan sen arvosta, että voisin viettää toisen vuoden miettien, miten paljon ikävöin mun perhettä, haluisin nähdä mun kaverit, en jaksaisi odottaa saavani tietää miten tän ja ton asian käykään, kun mä oikeesti oon palannut. On niin helppo sanoa tekstarissa yhtä ja tarkoittaa toista. On niin helppo unohtaa, kun toinen ei ookkaan enää yhen puhelun päässä.
Musta tuntuu, että ainoa syy siihen, että haluaisin tällä hetkellä jäädä on se, etten voi. Haluan sen mahdottomuuden ja ajatuksen, että "everything happens for a reason". Olipa se syy sitten mikä tahansa.

Ja ehkä Suomessa on joku, jonka takia mun ei tarvitsisi viettää elämästäni 88 päivää työskennellen hämähäkkien ja käärmeiden asuttamassa ympäristössä keskellä ei mitään. Ja ehkä ei. Mitä sitten vaikka ei olisikaan? Mä pysähdyn välillä miettimään, että mulla on ollut jo 2 mulle vakavaa parisuhdetta, joissa oon jossain vaiheessa uskonut molempien kestävän ikuisuuteen. Mitä jos mulle ei oo enää yhtäkään sellasta enää? Joku joskus sanoi, että uskoo siihen, että jokaisella ihmisella voi olla vaan 3 oikeasti vakavaa suhdetta. Mitä jos mä käytin niistä jo kaksi ja kumpikaan ei kestänyt? Mitä jos oon tavannut jo sen kolmannenkin mutta siinäkin meni jotain pieleen? Tai mitä jos vaan yhtä niistä ei lasketa? Tai. Mitä jos se ei vaan ookkaan totta? Joskus mä haluaisin vaan vastaukset kaikkiin mun kysymyksiin heti. Myös niihin isoihin ja pelottaviin, niinkuin esimerkiksi että mihin avaruus loppuu? Miksi kaikissa leffoissa parisuhteen päätyttyä voittajan kuvitellaan olevan se, joka löytää uuden ensin? Entäs se, joka löysikin oman itsensä kaiken sotkun keskeltä? Miksi mä kuvittelin joskus, etten koskaan pärjäisi yksin?

Mä oon aina tuputtamassa mun elämänviisauksia muille, vaikka tosiasiassa oon vaan yks niistä 21 vuotiaista, jotka ei tiedä, että mitä hittoa sitä tällä elämällä tekis. Äsken ehkä annoin niistä tähän astisesti parhaan: "Anna mennä vaan". Mä uskon siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Mikä on muka pahinta, mitä voisi käydä?