Nousin Sveitsistä viimeiselle 2,5 tunnin lennolle, jonka jälkeen mun piti olla onnellisesti Suomessa. Pistin kuulokkeet korvaan ja kattelin Sveitsin super hienoja vuorimaisemia koneen noustessa ilmaan ja tirautin muutaman kyyneleen sen kunniaksi, että tähän päättyy mun vuoden uskomaton seikkailu ja kohta mä nään mun rakkaat Suomessa. Ajattelin vähän liian aikasin, sillä n. 20 minuutin päästä noususta me jouduttiin kääntymään takaisin Sveitsiin koneen teknisen vian vuoksi.
Noh, siitä lentoyhtiö alkoi sijoittamaan ihmisiä lennoille kohti pohjoiseurooppaa ja mä tulin lopulta kotiin Tukholman kautta, jossa mulle jäi 15 minuuttia aikaa vaihtaa konetta ja seurauksena tästä olin Suomessa 7 aikaan torstai-iltana ja matkalaukkuni sain vasta lauantaina. Pienen vihan ja raivon jälkeen ymmärsin kuitenkin, että pääasia on se, että me oltiin kaikki hengissä vaikka myöhästyinkin viidellä hassulla tunnilla.
Mun kaveri tuli hakemaan mut kentältä ja me lähdettiin yhdessä yllättämään muita kavereita, ja jokaisen ilmeet ja reaktiot oli kyllä kaiken sen salailun arvoisia. Niin monta kertaa mä halusin vaan kertoa totuuden ja Melbournen kentällä istuessa halusin vaan soittaa itkupuheluita Suomeen ja kertoa äitille, että mua pelottaa tulla kotiin. Mutta mä säilytin mun kauan varjellun salaisuuden loppuun asti ja iso kiitos siitä kuuluu myös niille harvoille ihmisille, jotka tiesi millon mä tuun ja osasi pitää suunsa kiinni.
Suomeen palatessa mä tajusin, miten parhaat kaverit ja perhe mulla on. Mun elämäntilanne ei ollu kauheen kadehdittava, mulla ei ollut kämppää eikä töitä. Mutta onneksi mun veljen yksiöstä on kuoriutunut mulle koti viikonpäiviksi ja viikonloput on sitten mennyt millon missäkin. Ainakaan kertaakaan en oo vielä kadulle joutunut. Mun ihana kaveri myös hommasi mulle töitä omalta työpaikaltaan, vaikka valitettavasti joudun lopettamaan tälleen 3 viikon jälkeen uusien urasuunnitelmien takia, oon ikusesti kiitollinen koska oisin varmaan tullut seinähulluksi muuten.
Mun tulevasta kodista löytyy sitten aina tilaa teille kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksaa katella tätä mun kodittoman elämää viikosta toiseen.
Mua pelotti, jännitti ja ahdisti niin monta kertaa tulla tänne. Pidin varmaan vaan yhteen ihmiseen Suomessa yhteyttä päivittäin, muutamaan viikoittain ja loppuihin vähän silloin tällöin. Mua pelotti, että mut on unohdettu tai korvattu tai ketään ei muuten vaan kiinnosta.
Kuitenkin voin ilosena sanoa, etten voisi olla onnellisempi siitä, että mä päätin tulla takasin. Mun on hyvä just näin just täällä, just niiden ihmisten kanssa joiden kanssa mun on tarkotuskin. Tällä hetkellä pelottavasti tuntuu siltä, etten olisi koskaan missään ollutkaan. Tai vaikka olinkin, niin sanoisin että korkeintaan muutaman kuukauden. Vuosi on pitkä aika, mutta jotenkin silti mikään merkittävä asia ei ole täällä päässä muuttunut. Kaikki on just niinkun pitääkin, just nyt.
Vaikka mä ehkä mietinkin joka ikinen päivä uutta pakokeinoa, milloin oon lähdössä taas yksin maailmalle seikkailemaan ja toisena päivänä yritän suostutella mun kavereita lähtemään mun kanssa wh-viisumilla tutkimaan Uutta Seelantia, niin kyllä se nyt vaan hyvät ihmiset on niin, että mun opiskelutilanteen laita näyttää nyt siltä, että mä oon hyvin tukevasti Vantaalla seuraavat kaksi vuotta. Huhtikuussa mua oottaa uusi koti ja vaikka tästä elämäntilanteesta löytyy varmasti hauskoja muistoja kerrottavaksi myöhemmille ajoille, niin oo niin valmis asettumaan taloksi omaan kotiin tälleen melkeen melkeen 15 kuukauden toisten nurkissa asumisen jälkeen. Kun mä vihdoinkin saan tehä mitä mä haluan, kenen kanssa haluan ja milloin haluan mun omassa kodissa. Tuntuu niin hyvältä saada sanoa noin.
Siitä aina puhutaan niin paljon, ettei sovi enää takas kotiin pitkän ajan jälkeen. Mä sovin tänne just nyt paremmin kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)